Paljaan jalan peittona

"Ihmisen kosketus maailmaan peittää aina välttämättä jonkin puolen maailmasta. Mutta koska voi tapahtua peittyminen, voi tapahtua myös paljastuminen. Täälläolo kulkee samaan aikaan paljastumisen ja peittymisen tietä.
Jos käytetään tien ja kulkijan metaforaa, voidaan ajatella, että kulkijan "toinen jalka" paljastaa ja "toinen" peittää. Tämä voidaan ajatella myös siten, että peittyminen tarkoittaa myös sen olemishorisontin kapeutumista, mikä välttämättä seuraa, kun keskittyy johonkin tiettyyn -eli kyse on tietynlaisesta "työnjaosta".
Kun yksilöllä on suhde johonkin (ihmisellä on aina välttämättä suhde johonkin -ihmisen ja maailman välillä on aina kosketus), tapahtuu paljastumista ja peittymistä. Kehollisen olemisen näkökulmasta voi sanoa, että silloin kun yksilö on jossain tilanteessa paikoittuneena, hön on siinä paikassa eikä missään muualla."
KOSKI, Tapio (2005): Juoksemisen filosofia, Tampereen yliopistopaino: Tampere, ss. 126-127


TEENNÄINEN ja kenties omituinenkin otsikko inspiroituu Tapio Kosken kirjaa "Juoksemisen filosofia" lukiessa. Ei niin, että Kosken kirja olisi jotenkin teennäinen tai omituinen. Ainakaan olemuksensa eli sanoisinko asiansa puolesta. Kirjan ilmiasun akateeminen verbaalikoukerointi on toki aika rasittavaa. Mutta annas olla, Kosken juttuhan ON akateeminen tutkimus!

Niin kuin tiedetään, tutkimuksen tekeminen perustuu perslihasten kestävyyteen ja sormenpäiden kovuuteen. Siis fyysisiin ominaisuuksiin, joita jatkuva harjoitus koulii. Ne ovat keholliset olosuhteet ja kosketuspinnat, joiden varassa todellisuudesta paljastuu ja peittyy milloin mitäkin.

Tekstissä nyt ei sinänsä mitään suoraan paljastu tai peity, vaan minun ruumiini aisteineen, hermostoineen sitten päättää mihin tekstissä tartun. Mikä on minulle olevaa.

No, mitäs tässä viisastelemaan, lukekaa itse. Itse en ole vielä päässyt kuin noin puoleen väliin. On ollut niin paljon muuta tekemistä. Peittoa.

Tänään olen esimerkiksi katsellut ja kuvannut filmille jäätä. Jotenkin se hytisyttää. Siis jää ja pakkanen. Toisaalta, kun kumpaakaan ei oikeasti vielä ole tai ainakin niiden olemassaolo on hyvin häilyvää, huomaa noin niin kuin konkreettisesti tuon paljastumisen ja peittymisen tarinan. Siis siinä vaiheessa kun jää sulaa ja "häviää", alkaa näyttää vedeltä.

Ehkä Koski, sen paremmin kuin kaverinsa Heideggerkaan, ei tarkoita tämmöistä paljastumista ja peittymistä. Vaan jotain muuta, joka minulta peittyy.

Lenkillä ... tein juoksulenkin tänään... ei voinut mitään sille tunteelle, että lämpö on hyvä paikka, kun se on. Siinä paikassa, lenkin sulattamassa ruumiissa, lämpö oli ja niin on tässäkin.

Samoja ja muita kuvia myös |Valohuvia| -osastolla. Ylläolevat kuvat "Ice" -linkin alla.

Viimeinen maraton yleisenä miehenä...

... ja ensimmäinen kävelymaraton. Hassen Tervasaari lauantaina 12.11. Aikaa kuluu 3:55:30, mikä on toiseksi pisin lenkkini ever. Siis ajassa.

KOLME viimeistä kierrosta menee puoliksi kävellä hoipuskellen ja puoliksi irvistellen hölkäten. Ainoa syy lähteä viimeisellä kierrokselle on ajatus, että jos keskeytän, tarvii palauttaa hieno mitali. Se kun annettin jo ennen juoksua.





Maratonjuoksussa on se hyvä puoli, että mitä vain voi tapahtua. Voi kuolla, syntyä ja vaikka muuttua ensikertalaiseksi kesken juoksun. Nyt tuntuu, että muutos ensikertalaiseksi, noviiksi, polulle pyrkijäksi tai muuksi sellaiseksi, kuvaa ihan hyvin sitä mitä tapahtui. Paluu aikaan ennen maratonkuntoa.

No, mitä sitten tapahtuu? Vastaus: panokset loppuvat. Reidet ja pakarat muuttuvat betoniksi, olo käy huonoksi. Ja niin edelleen. Tiltti iskee jossain siinä kuudennen kierroksen lopuilla eli ehkä noin 28 km:n kohdalla. Siihen asti menee kevyesti ja raikkaasti kymmenen asteen lämmössä. Sumuisessa, välillä satelevassakin, säässä. Suomen leppeässä syksyssä Helsingissä, meren rannalla.

Hassen maratonin reitin voi muuten katsoa vaikka Esa Niemisen sivulta. Tänä vuonna 50 -vuotissynttäreidensä kunniaksi 50 maratonia juossut Esa oli nytkin mukana. Viime lauantain Tervasaari oli siis 51. maraton miehellä tänä vuonna. Onnea vain!

Omassa loppujuoksussa ainoa mikä kulkee, on järki. Näin päättelen siitä, että alan kävellä ja hyvin, hyvin hitaasti hölkätä siinä välillä. Viimeiseen kierrokseen eli noin neljään ja puoleen kilometriin (paljonkohan se tarkkaan on, täytyy katsoa jostain) menee aikaa varmaan yli puoli tuntia. Lopussa katson kelloa sen verran, että tajuan että pääsen niukasti alle neljän tunnin, millä ei kyllä sinänsä ole sen kummempaa merkitystä. Miksi oikeastaan katson kelloa? Sen takia, joo, nyt muistan, kun Hassen maratonin ajat otetaan omalla kellolla, tosiaan.

No, juoksussa/kävelyssä ja sen jälkitunnelmissa, kulkevat toki tunteetkin. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että en keskeyttänyt. Tuntuu, että kokemus on hyvin oivallinen itsekonfrontaatio eli ns. tosiasioiden kohtaaminen. Tässä yhteydessä tosiasia on mm. se, että kesän alun maratonin (Suomi -juoksu) jälkeen varsinaisia pitkiä lenkkejä ei ole ollut ... kaiketi yhtään. Joitain puolipitkiä ehkä. Välillä 1-2 lenkkiä viikossa, välillä kolme. Ei voi olla maratonkunnossa, jos ei juokse.

Kun olen syntynyt 1956, tämä on viimeinen maratonini miesten yleisessä sarjassa. Hassen maratonien ikäluokat kun alkavat viidestäkympistä.

Hyvä nollaus, formatointi. Ja tarttee sanoa, että lauantain jälkitila oli hämmästyttävän rauhallinen olo.

[Hans Mannsten]