KEHÄYKKÖSEN ja Turunväylän eli Valtatie 1:n liittymä. Päivä on perjantai 19.1, kello 8.27. Arkiliikuntaa käsittelevän koesarjan pilottitutkimus käynnistyy. Astun ulos autosta ja suuntaan kävelytielle. Ei sada.
Tavoitteena on kävellä Töölöön, arviolta viiden kilometrin matka. Ehkä enemmänkin. Arvioni on, että matkan kulkemiseen jalan kuluu noin kolme varttia. Siis kevyttä aerobista työtä lihaksille, ihanteellista arkiliikuntaa.
Ensimmäinen osatavoite on päästä Kehäykkösen niin sanotulle sisäpuolelle. Pyrin siis siihen osaan Suomea, johon sijoittuu Helsingin keskusta ja joka pohjoisessa rajautuu Kehäykköseksi nimettyyn autojen kulkuväylään.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun kävelen tätä matkaa. Huomaan sen varsin pian. Kävelen huolettomasti asfalttista kävelytietä Turunväylän yli johtavalle sillalle. Väärä reittivalinta.
Palaan takaisin ja löydän oikean alikulkukäytävän. Pääsen Kehäykkösen sisään.
Miksi ihmeessä isoihin risteyksiin ja liittymiin laitetaan opasteita? Siis kylttejä sun muita, joissa on eri paikkojen nimiä ja etäisyyksiä kyseisiin paikkoihin, tavallisesti kilometreissä ilmaistuna.
Voisivathan autoilijat oppia oikean reitin yrityksen ja erehdyksen kautta. Ihan niin kuin perjantaipäivänä arkiliikuntaa harrastava työmatkalainenkin, siis minä. Turunväylän ja Kehäykkösen liittymän tienoilla ei ole nimittäin ensimmäistäkään tienviittaa tai opastetta, joista kävelijä tai pyöräilijä näkisi minne on menossa. Ei ainakaan tule minua vastaan.
Kävelen Villa Elfvikiin asti. Siinä tie sitten tavallaan loppuukin. Pusikon poikki menee oikopolku jonnekin kohti asuinaluetta. Valitsen sen. Kun meri on noin lähellä voin päätellä, että mikäli perussuuntani on oikea, päädyn ennen pitkää Helsingin kauppatorille, jos vain jaksan seurata meren rantaviivaa. Jos valitsen väärin perussuunnan, päädyn Hankoon.
Kävely on mukavaa seikkailu-urheilua. Näen Laajalahden poukaman hienot villat, jotka sijaitsevat alueella jonka desibelisaaste lienee jotain 80 dB. Hienoa. Iso talo merinäköalalla, kuulosuojaimet kaupan päälle. Ja pihaan mahtuu kolme autoa.
Gallen-Kallelan museoon on viitta, sepä erikoista.
Kohta pääsen sille sillalle, jota olen ah niin useasti auton ikkunasta katsonut. "Vielä minä tuolla kävelen, meren rannassa, sillalla". Ihan vertauskuvallinen näky.
Aivan oikein, tulen betonisillalle. Sen molemmissa päissä on rauta-aitaa ja betoniporsaita ja liikennemerkki. Täysiverinen barrikadi. Arkiliikunnan momumentti. Liikennemerkissä on kävelijän ja pyöräilijän kuvat ja niiden päällä viiva. Ei saa mennä. Ei talvikunnossapitoa. Pyöräilkää takaisin. Kävelkää Kehäykköselle. Tilatkaa taksi. Oma vika, mitäs tulitte.
Tähänastiset havaintoni arkiliikunnasta eli työmatkakävelystä ovat, että siihen tarvitaan 1) viidakkovaistoja ja 2) kansalaistottelemattomuutta. No, tämähän on selvästi ihan minun lajini, huomaan.
Kiipeän barrikadin yli sillalle. Niin tekevät muutkin tällä tieosuudella. Tosimiehet nostavat näppärästi maastopyöränsä yli aitojen ja jatkavat polkemista. Paikalle osunut juoksulenkkeilijä tuskin hiljentää vauhtiaan barrikadin kohdalla ja on tuossa tuokiossa jo sillan toisen puolen aidalla.
Pilottitutkimuksen yksi päätulos on, että Helsingin kaupunki tekee todella oivallista, innovatiivista työtä keksiessään näitä kivoja seikkailuratoja arkiliikkujille. Erityisen tyytyväinen voi olla siihen, että reitin opasteettomuus jatkuu myös barrikadisillan toisella puolella eli lähempänä Munkkiniemeä.
Valitsen tietenkin meren puoleisen reitin, joka myöhemmin kartasta tarkasteltuna on noin 2-3 kilometriä pitempi kuin se toinen valittavana ollut mahdollisuus. Tosimies ei karttaa etukäteen katso. Ja tässä vaiheessa ei työstä myöhästyminen enää merkitse mitään. Valoa tulee koko ajan enemmän, meri on kaunis ja mieli on vapaa yhteiskunnallisesta holhouksesta.
Torstain 18.1 Hesarissa oli juttua jostain väestön liikuntatutkimuksesta ja ylipainosta. UKK –instituutin Fogelholm ja ministeri Hyssälä siinä puhuivat arkiliikunnan tärkeydestä kansallisen läskinpolton kannalta. Hyssälä lisäksi totesi, että tarvitaan jonkinlaisia rakenteellisia muutoksia, jotta ihmiset alkaisivat enemmän liikkumaan (tai jotain sen suuntaista). Mitä ihmettä ne voisivat olla?
Oma kokemusperäinen pilottitutkimukseni osoittaa, että työmatkojaan kävelemään pyrkivät ihmiset ovat selvästikin jonkinlaisessa luontaisessa oppositioasemassa valtaväestöön verrattuna. He ovat erikoisia, poikkeavia ja luultavasti pitkäaikaisen hoidon tarpeessa. Suurin osa heistä eksyy matkalla ja/tai jää kiertämään ikuista ulkopuolisuuden silmukkaa sivilisaation ulkopuolella. Yhteiskunnan vastuulla on järjestää hoitoa ja kuntoutusta, tarpeen vaatiessa pakolla, jotta työmatkakävelijän paluu normaaliväestön elämäntapaan tulisi mahdolliseksi.
- Mikael Fogelholm, Olavi Paronen, Mari Miettinen. Liikunta – hyvinvointipoliittinen mahdollisuus. Suomalaisen terveysliikunnan tila ja kehittyminen 2006. Helsinki 2007. 127 s. (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä, ISSN 1236-2115; 2007:1) ISBN 978-952-00-2232-7 (nid.), ISBN 978-952-00-2233-4 (PDF)
- Yksi katsauksen kehittämisehdotuksista on: "Jatketaan etenkin kunnille suunnattavaa informaatio- ja resurssiohjausta liikkumiseen kannustavien lähiympäristöjen luomiseksi sekä liikunnan huomioon ottamiseksi kaavoituksessa ja maankäytön suunnittelussa."
