Käytä turvakenkiä

Intiimi kertomus kärsimyksestä

Vasemman jalan pikkuvarvas jäi puun alle ja punastui. Käyttäkää hyvät ihmiset turvakenkiä.

Turman jälkeen lähdin lenkille vaihtamatta sukkia eli katsomatta vammaa. Jotenkin varvas vähän kipristeli, mutta … lyhyen lenkin tein kumminkin. Totuus valkeni, kun menin suihkuun.

Joku vuosi sitten hajotin oikean jalan pikkuvarpaan ja näky oli aivan samanlainen. Symmetria rules.

Vantaa

TOISSAVUONNA vaihdoin Vantaalla maratonin puolikkaaseen, kun jalkapohja oli kipeä. Juoksin puolikkaan ja kärsin sen jälkeen plantaris fascitiksen tyylisestä vaivasta kuukausia. Tänä vuonna satoi vettä, reisilihas jumettui ja jalkojen puutuminen & kramppailu pakottivat viimeisellä kierroksella kävelyyn. Vantaan maratonilla siis.

Vantaan maraton on loistava maraton. Innolla ja taidolla järjestetty, hyvin suunniteltu ja oivallisesti ajoitettu, vuoden kiertoa ajatellen. Rata on "nopea" eli tasainen ja kuitenkin vaihteleva ja luonnollinen, ei tekemällä tehty. Kisan primus motor Harri Mannermaa ehtii itse kaiken muun lisäksi vielä radan varteen hymyilemään ja hihkumaan rohkaisua. Todella hieno ja oikeasti ylevä juoksutapahtuma!

Ei ole järjestelyjen vika, jos oma oppi pitää hankkia kantapään ja reisilihaksen kautta.

Vantalla, reilu viikko sitten, noin kaksi ja puoli kierrosta olivat erittäin hyvää juoksua. Hyvältä tuntuvaa, irtonaista ja rytmikästä. Mielekästä ja keskittynyttä. Ajatusten häivyttäminenkin onnistui niin, että jonkun hetken kuljin kiinni hetken ytimessä ja luulen ... jopa hymyilin juostessani! (Monelle tämä voi olla tottumus, minulle vähän harvinaisempaa, tuo hymyily nimittäin).

Sitten, tietenkin ... äkkisyvää. Rankkasade ja lihasten älytön puutuminen, samaan aikaan. Neljännen kierroksen kävelyjen kautta kummiskin maaliin ja nopea palautuminen. Menihän se näinkin, noin 3/4 hyvä ja onnellinen juoksu. Jos vielä joskus kokonainen.

Vantaa oli ensimmäinen maratonini ilman ajanottokelloa omassa ranteessa. Kehitystä.

Rakennustöissä

"OLTIIN Nurmijärvellä rakentamassa paskahuussia ja piti sitten tehdä semmonen lieteoja siitä huussin kulmalta järveen. No me hommattiin kunnon kaivinkone. Siinä oli 520 metriä pitkä aisa. Ja kauha oli aika tarkkaan eduskuntatalon kokonen.

Se kone piti tuoda Kolarista purettuna junanvaunuissa. Niitä vaunuja oli kymmeneen junaan semmonen kakstoista jokaiseen. Kone tuli konttikuormana ja sitten me Repan kanssa ajettiin ne 120 konttia rekoilla Nurmijärvelle. Meni siinä toista päivää.

Koottiin se kone sitten ja pyyhkäistiin homma pois. Ei paljo nokka tuhissu.

Sillä koneella oli Lapissa rakennettu niitä tekojärviä, mutta alun perinhän se oli Venäjältä. Tai siis Neuvostoliitosta. Se oli sitä aikaa, kun jokien virtauksen kääntely oli iivanan mielipuuhia. Siinä hommassa se kone olikin siis kova sana. Neukut kuljetti sitä paikasta toiseen kahdella MIG -hävittäjällä, joihin se oli kiinnitetty jollain jaa vähän vetolujilla vaijereilla. Kaveri kerto, ja tätä ei saa ny kenellekään sanoa, mutta tosijuttu kumminkin on, että ne käytti sitä kaivinkonetta suuressa isänmaallisessa sodassa, niinku salaisena aseena. Niiden Migien kanssa. Sen takia se kauha oli just eduskuntatalon kokonen."

Leppävaaran maastojuoksu

VASTA TULOSLUETTELOSTA huomaan, että Leppävaaran eCrossissa juoksi lisäkseni muutama muukin nimimies. Janne Holmen tuli kuudenneksi. Minä olin kahdeksas. Tosin vähän eri sarjoissa. Onneksi olkoon, Janne, hävisin sinulle vain 23 minuuttia.

Parin kuukauden lenkkeilytauon jälkeen kinttupolkuinen krossi eli maastoharjoitus on maukas, mukava, rento lenkki. Rentous tulee omasta takaa. Menen lähtöporukan takaneljännekseen sillä ajatuksella, että voi olla, että siellä pysynkin. Sitten onkin mukava, kun puhtia riittää, ohitella muita muutama kilometri ja asettua vähitellen kyttäysasemiin. Siis kyttäämään omia jalkoja polkuosuuksilla. Sateeseen olen varautunut pitkillä housuilla ja pitkähihaisella paidalla. Ne pitävät syyshelteisen sään UV-säteilyn ulkopuolella ja karvaan hien sisäpuolella. Sade olisi tehnyt eCrossista ehkä vielä täydellisemmän, mutta kivaa on hiessä kylpeminenkin.

Pellon laidassa on noin viisivuotias pikkupoika aika ison suomenlipun kanssa. "Hyvä pojat", hän huudahtaa lapsen äänellä, kun me viiskymppiset ukot pyyhällämme ohi.

Muutama kilometri ennen maalia on kyltti "kirimaali 100 metriä". Mitä mahtaa tarkoittaa, mutta tunnollisena ihmisenä otan kuitenkin kirini jo tässä vaiheessa, kun kerran stadionikin jo näkyy. Vaan kuinkas käy. Reittiä on vielä pari kolme kilometriä ja sille matkalle mahtuu nousua ja laskua. Komean rempseä on toki oikeakin loppukirini, ei valittamista.

Tyhmä nimi tuolla krossilla, Leppävaaran maastojuoksu olisi parempi.

Paaston jälkeen

SYKSY, vuodenajoista parhain, lopetti kaksi kuukautta kestäneen juoksupaaston.
Tästä ei aika parane.

Huumetta hulluille eli hesarin maratonjuttu

TOIMITTAJA LEENA LEPISTÖ on käynyt ensimmäistä kertaa elämässään katsomassa maratonia. Sen kunniaksi hän kirjoittaa valtalehteen eli Helsingin Sanomiin jutun tästä ensimmäisestä näkemästään maratonista eli Helsinki City Marathonista. Juttu on sunnuntaina 20.8 2006 lehden sivulla B7.

Leena Lepistön avuttoman jutun somisteena on Teemu Kuusimurron käsittämätön valokuva. Se on ilmeisesti otettu auton ikkunasta. En jaksa kuvailla kuvaa, katsokaa itse lehdestä. Huti mikä huti.

Jutun otsikko on ”SE –naiselle maraton on huumetta”. ”Huume” vilahtaa jutussa haastatellun Ritva Melenderin puheessa: ”Tämä on hyvää vastapainoa työlle. Täällä näkee kavereita ja tunnelma on uskomaton. Onhan tämä huumetta. Omaa terveyttä pitää vaalia, ja jos käy muutenkin juoksemassa, niin miksei saman tien juokse maratonia. Pitää vain muistaa, ettei itseltään odota samanlaisia aikoja, kuin ennen.” Toisaalla jutussa sama Ritva Melender kertoo, että ”minulla on pienet lapset, kolmevuotias tyttö ja poika aloitti juuri koulun. Juoksen silloin, kun lapsilta kerkiää.”

Voin arvata. Toimittaja Lepistö on kekseliäästi kysynyt Melenderiltä, että ”onko (maraton)juoksu huumetta?”. Melender on tähän sitten ehkä huolimattomasti vastannut, että ”onhan tämä huumetta”. Jos hän olisi vastannut, että ei tämä mitään huumetta ole, niin otsikko olisi ollut jotain muuta. En usko, että se olisi ollut ”SE –naiselle maraton ei ole huumetta”. Tai miksei, saahan noinkin otsikkoon ”huume” –sanan.

Melenderin lausumista päätellen hän ei ole vähääkään juoksu- eli huumeriippuvainen. Juoksu eli siis huume ei ole syrjäyttänyt hänen elämässään esimerkiksi lastenhoitoa. Otsikkona pitäisi siis olla ”SE –naiselle maraton on huumetta, jota hän ei käytä haitallisesti ja josta hän ei ole riippuvainen”.

Muita otsikkoehdotuksia.”SE –naiselle lapset ovat tärkeitä.” ”SE –naiselle juoksu on työn vastapaino”. ”SE –nainen pitää HCM:n uskomattomasta tunnelmasta”. ”SE –nainen vaalii terveyttään juoksemalla”.

Ei käy. Juttuun halutaan kunnon otsikko. Ja silloin laitetaan perkele huumetta. Vaikkei se ”huume” jutun yhteydessä tarkoittaisi yhtään mitään. Sehän voisi tarkoittaa. Mutta ei tässä Lepistön jutussa.

Toimittaja Leena Lepistö, joka on siis nyt nähnyt ensimmäisen maratonjuoksunsa, kirjoittaa juttunsa sivuun vielä kommentin. Se on otsikoitu, kuinkas muutenkaan, ”Hullujen hommaa”. Jutun pituus on yhdellä palstalla 240 mm ja se on silkkaa kökköä alusta loppuun. Esimerkkinä tämä kappale: ”Osanottajat olivat kaiken ikäisiä, näköisiä ja kokoisia. Kai se on sitten jonkinlainen itsensä ylittämisjuttu. Aika moni lähtötunnelmissa ja katujen varsilla tuntui pohtivan, josko minäkin ensi vuonna”.

Mitäpä tuohon mitään lisäämään. Toimittajaksi ei pääse kuka tahansa. Siihen työhön tarvitaan näyttöä synnynnäisestä tai vähintäänkin vuosikausien abstinenssista kaikenlaisen ajattelun ja etenkin loogisen päättelyn suhteen.

Kaiken huipuksi hesari ylittää itsensä lehden uutisten etusivulla (A3). Kas näin: ”Helsinki City Marathonilla yli 6000 juoksijaa. Seurasaarenselän kiersivät sunnuntai-iltapäivän kuumuudessa nopeimmin kenialaiset. Yleisöä oli kymmeniätuhansia ja kilpailijoita 32 maasta.”

Huomaatteko? Päiväksi on laitettu sunnuntai.

Lepistön juttu kuvineen ja uutismoka osoittavat, että hesari jostain syystä halveksii Helsinki City Marathonia. Tämä halveksunta on omituista, turhaa ja typerää. Miksi valtalehti kertoo Suomen suurimmasta maratonista tyhjällä jutulla ja surkeilla kuvilla?

Toimittaja Leena Lepistö pähkäilee ”Hullujen hommaa” –kommenttijuttunsa lopussa sitä, miten hän on innostunut tänä kesänä lähestulkoon jokaisesta kirjoittamastaan urheilulajista ja päättänyt ruveta harrastamaan sitä. Toivon mukaan Leena on messissä vielä syksymmällä, kun mäkihyppykausi alkaa.

Messinin maraton

Messinis Marathon eli ikämies itkee

”Ela ela” (ja paljon muutakin) sanoo nainen ja vinkkaa peräänsä. Kuljemme läpi Messinin keskustan katujen. Nainen vie meidät tyttärensä luo. Tytär osaa englantia. Annan hänelle paperin, jossa kerrotaan Messinin Marathonin ohjelma ja numerolappujen jakopaikka eli Town Hall. Tytär tunnistaa paikan. Sinne on pari kilometria, tuolla päin. ”Mehän voimme viedä teidät”, elehtivät tytär, äiti ja autolla liikkuva isä. No, mikäs siinä, mennään sitten autolla.

Town Hallissa saan numerolapun ja unohdan hämmennyksissä maksaa ilmoittautumisen. Siitä ei kukaan huomauta. Sen sijaan kisan järjestäjä hoitaa meille puhelimella käden käänteessä hotellihuoneen puolen kilometrin säteellä.

Messini sijaitsee Kreikassa Peloponnesoksen niemimaan eteläosassa. Appelsiinit puissa ovat kellanoransseja, kun 9.4. 2006 juostaan Messinin maraton. Järjestyksessä kolmas, kansainvälinen maraton. Tulosluettelon perusteella juoksijoita on Kreikasta, Suomesta (yksi) ja joltain ranskalaiselta kielialueelta (yksi).

Aamulla matkustetaan hotellista juoksijoiden bussilla kilometrin matka lähtöpaikalle. Alkumatkasta saan sitten kannustavia ”Finland Finland” –huutoja bussissa tutuiksi tulleilla kreikkalaisilta.

Reitti on tasainen, asfalttia melkein koko matka. Lähtö on aamulla ja ilma alkumatkasta lähes viileä, sittemmin paisteinen. Juoksu kulkee hyvin kolmeen kymppiin asti tai vähän alle. Sitten iskee puutuminen ja loppumatka menee puoliksi kävellen, puoliksi hölkäten. Ei se mitään, maisemia on kiva katsella. Eikä keskeyttämisen pelkoakaan varsinaisesti ole. Ainakaan sitä ei viitsi päästää tietoisuuteen, kun nyt joka tapauksessa tarvii jollain tavoin taivaltaa takaisin lähtöpaikalle…

Ensimmäisen puolikkaan juoksen 1:40:13. Mennään kolmen miehen porukkana. Puhutaan Helsingistä ja suomalaisuudesta. Sanon miehille, että parasta kun seuraan teitä, sillä reittiä ei näköjään ole liiemmin merkitty. Kylien läpi mennään pääraittia ja kannustus on rajua ja ihmeellisen vilpittömän ystävällistä (kreikkalaista). Juottoasemilla säihkyvän innokkaat lapset ja nuoret tarjoavat vesipulloja ja väkevän jaffan makuista urheilujuomaa pullossa. Ensimmäisessä kylässä kadut ovat kymmenen aikaan aamulla autioina ja kirkonmenot kuuluvat kovaäänisistä kirkon ulkopuolella.

Messinin tavernojen pöydistä ja katujen varsilta huudetaan ja tömistetään kuin viimeistä päivää, kaikille juoksijoille. Ihan kaikille. Myös kansainvälisille hitureille kuten minä (3:42:19). No, kaksi viimeistä kilometriä menee jo suht koht juosten ja loppusuora kirinä.

Sitten vain lähimmille portaille istumaan ja itkemään.

Vierellä juokseva kysyy matkalla ikääni. Sanon totuudenmukaisesti että fifty. Ikämiehen itku siinä portailla, Marathonin ja Katharsiksen risteyksessä on silkkaa onnen jytinää. Vaikkei se ulospäin varmaan ihan siltä näytäkään.

Tuhlaajapojan paluun kunniaksi kylässä on teurastettu sika, lohkottu tomaatit ja paprikat, aseteltu omenat ja banaanit runsaudensarviseen juhlapöytään. Kylän poliisit jakavat juniorisarjojen palkinnot. Tunnelma on Aito.

Sosiaalipornotähdet

KUKA TAHANSA voi sortua esiintymään mihin tahansa sosiaalipornoelokuvaan. Ei, ei tosiaan. Niin se ei käy. Markkinoille mahtuu kerrallaan korkeintaan yksi, kaksi tai kolme sosiaalipornoelokuvaa ja niiden tähteä. Tällä kertaa valituiksi ovat tulleet Matti Nykänen, Juha Kankkunen ja Jari Sarasvuo. Nimet ovat tietenkin keksittyjä ja hahmot fiktiivisiä.

Esimerkiksi Juice Leskinen on ei-fiktiivinen eli todellinen, olemassa oleva hahmo. Jos hän esiintyisi Hengitysliiton tai Munuaisliiton (onko semmoinen, en tiedä) elokuvassa, se ei olisi sepitteellistä pornoa vaan dokumenttia.

Elokuvien, noin yleisesti elokuvien, idea on se, että voi eläytyen itse kokea sen mitä tähti esittää. Toiseksi voi herätä myötätunto esittäjän esittämää hahmoa kohtaan. Silloin, kun kaikki on keksittyä, vallitsevana on turvallinen olo. "Tämä on vain elokuvaa".

Jos katsoo esimerkiksi sotadokumenttia, tulee paha olo. Eläytymiseen ja myötätuntoon yhdistyy avuttomuus sen edessä, että mitään ei ole tehtävissä sille, mitä on tapahtunut.

Eilisessä (30.1.2006) Hesarissa on Tuomas Kasevan juttu "Media tulee lääkärin puheille". Siinä terveysviestintää tutkinut Pauliina Aarva sanoo: "Jos julkkisten haastatteluissa kuvataan oireita tarkasti, kyllä se jotenkin lääkärin vastaanotoille heijastuu. Ihmisessä saattaa herätä hätä tai huoli omasta terveydestä, samaan tapaan kuin jos lähiomainen sairastuu vakavasti tai kuolee."

Ihmisarvon lähettiläs, sisäisesti ja ulkoisesti syrjäytyneiden äänitorvi Jari Sarasvuo antaa kaikille katualkoholisteille, piikkihuumeita käyttäville ja heidän läheisilleen toivoa ja toimintaohjeen. Jos huomaat juoppohulluuden tai piikkihuumeilun oireita itsessäsi tai lähimmäisessäsi, tunnusta ihmisarvosi ja hakeudu A -klinikkasäätiöön. Tämä kannattaa sikälikin, että esim. hoitamaton alkoholidelirium johtaa vähintään joka kymmenennellä kuolemaan ja piikittäjistäkin kuolee aika moni. Deliriumissa ja vaikeissa huumesairauksissa hoitopaikaksi tosin kannattaa valita A-klinikkasäätiön sijasta terveyskeskus, hyvin varustettu sairaala tai mielisairaala. Jos ne sattuvat viemään ihmisarvon, niin sen voi sitten palauttaa A-klinikkasäätiöllä, joka vaihtaa myös neulasi.

Olisipa kiva saada lisää lyhyitä sosiaalipornoelokuvia, sitten kun on se aika.

Esimerkiksi Esko Salminen voisi näytellä alkoholisoitunutta lääkäriä, joka jakaa avokätisesti bentsodiatsepiinireseptejä lääkeriippuvaisille ja kipulääkkeitä opiaattiriippuvaisille. Tässä käsikirjoitus:

Kuvassa on lääkäriaseman odotushuone, jossa on ihan tavallisen näköisiä, siistejä ihmisiä. Valkoiseen takkiin pukeutunut Esko Salminen tulee lääkärin huoneen ovelle stetoskooppi kaulallaan ja sanoo sukunimen. Siisti, nuori mies tulee sisälle huoneeseen ja sanoo: "selkäni on kovin kipeä". Lääkäri, siis Esko Salminen, ottaa reseptilomakkeen paksusta nipusta ja alkaa kirjoittaa. "Riittääkö 500 kappaletta näitä?", hän sanoo nikaten tuskin havaittavasti silmäänsä "näitä" -sanan kohdalla. Mies sanoo "kiitos" ja lähtee.

Seuraavaksi lääkäri, Esko Salminen, tulee ovelle ja sanoo uuden sukunimen. Sisälle tulee keski-ikää lähestyvä, siististi pukeutunut, huoliteltu nainen. "En saa nukuttua", hän sanoo. "Sopiiko, että laitan kolmen kuukauden annoksen saman tien", lääkäri sanoo ja kirjoittaa reseptin. "Jo se vain sopii", nainen vastaa.

Viimeisessä kuvassa lääkäri istuu ravintolassa. Hän syö lohivoileipää, ottaa ruokaryyppyjä ja nauttii olutta. Hän on mietteliään näköinen. Zoomataan lääkärin käteen ja sormiin. Sormissa on lievä, tuskin havaittava tärinä. Ruutuun tulee teksti: "Me kaikki teemme vain työtämme".


Syrjäytyneitä puita

Talvipakkanen yllätti Suomen

SUOMI ja suomalaiset tarvitsevat kolme uutta ydinvoimalaa ja uudet geenit. Perinteisesti pohjoisessa sijainnut maa ja sen kansa on täysin lyöty yllättävien talvipakkasten ilmaantuessa tammikuussa (!) Suomeen. Pakkasta kesti monta päivää ja sen kuluessa sähkö loppui, talot paloivat ja kansa kerääntyi etsimään suojaa ja lämpöä toisistaan jäljelle jääneiden talojen kellareihin. Siellä sitten poltettiin nuotioissa isovanhemmilta jääneitä puusuksia ja siunailtiin elämän kovuutta.

Juoksija -lehden Tapio Pekola on muistaakseni pariin kertaan kolumneissaan ihmetellyt , millainen on kansa, jonka kunto ja terveys voivat kohentua KÄVELEMÄLLÄ. No, se on sellainen kansa, joka vahvasta läskikerroksestaan huolimatta ei kestä parin päivän pakkasta ilman, että media ja muu arkipäivä täyttyy kylmyyden ja sen aiheuttamien suunnattomien tuhojen ja vähintäänkin ennakoimattomien uhkien ihmettelystä. Ikään kuin pakkasessa olisi jotain erikoista. Ehkä siinä sitten on. Suomalaiset luonnonolot eivät sovi läskin ja ydinvoiman Suomeen.

Postikortti

TALVIUNI, sanotaan nyt vaikka talviuni. Se on tämän postikortin otsikko.

Nousen sängystä (no joskus sitä on noustava) ja nyöritän tossut molempiin jalkoihin ja narskutan valkoista hankea ja tulee kaksi kaunista peuraa metsästä ja pysähtyy ja odottaa ja juoksee taas, menee pellolla tuolla noin ja aurinko sulattaa kuusen päällystakkia ja rungossa tuntuu lämpö ja hehku ja takki sulaa ja on kesä sisällä ja pääkonttori tekee hyvin tärkeitä päätöksiä, jonka voi päätellä siitäkin, että sydän lyö 176 kertaa minuutissa ja joka lyönnillä avautuu uusi, kertakaikkinen totuus.

Eikä mitään merkkiä jää, mistään.

Kuva sen sijaan on totta. Kortti KELAmaasta, jossa on ainainen kesä.