Parin kuukauden lenkkeilytauon jälkeen kinttupolkuinen krossi eli maastoharjoitus on maukas, mukava, rento lenkki. Rentous tulee omasta takaa. Menen lähtöporukan takaneljännekseen sillä ajatuksella, että voi olla, että siellä pysynkin. Sitten onkin mukava, kun puhtia riittää, ohitella muita muutama kilometri ja asettua vähitellen kyttäysasemiin. Siis kyttäämään omia jalkoja polkuosuuksilla. Sateeseen olen varautunut pitkillä housuilla ja pitkähihaisella paidalla. Ne pitävät syyshelteisen sään UV-säteilyn ulkopuolella ja karvaan hien sisäpuolella. Sade olisi tehnyt eCrossista ehkä vielä täydellisemmän, mutta kivaa on hiessä kylpeminenkin.
Pellon laidassa on noin viisivuotias pikkupoika aika ison suomenlipun kanssa. "Hyvä pojat", hän huudahtaa lapsen äänellä, kun me viiskymppiset ukot pyyhällämme ohi.
Muutama kilometri ennen maalia on kyltti "kirimaali 100 metriä". Mitä mahtaa tarkoittaa, mutta tunnollisena ihmisenä otan kuitenkin kirini jo tässä vaiheessa, kun kerran stadionikin jo näkyy. Vaan kuinkas käy. Reittiä on vielä pari kolme kilometriä ja sille matkalle mahtuu nousua ja laskua. Komean rempseä on toki oikeakin loppukirini, ei valittamista.
Tyhmä nimi tuolla krossilla, Leppävaaran maastojuoksu olisi parempi.
