Leppävaaran maastojuoksu

VASTA TULOSLUETTELOSTA huomaan, että Leppävaaran eCrossissa juoksi lisäkseni muutama muukin nimimies. Janne Holmen tuli kuudenneksi. Minä olin kahdeksas. Tosin vähän eri sarjoissa. Onneksi olkoon, Janne, hävisin sinulle vain 23 minuuttia.

Parin kuukauden lenkkeilytauon jälkeen kinttupolkuinen krossi eli maastoharjoitus on maukas, mukava, rento lenkki. Rentous tulee omasta takaa. Menen lähtöporukan takaneljännekseen sillä ajatuksella, että voi olla, että siellä pysynkin. Sitten onkin mukava, kun puhtia riittää, ohitella muita muutama kilometri ja asettua vähitellen kyttäysasemiin. Siis kyttäämään omia jalkoja polkuosuuksilla. Sateeseen olen varautunut pitkillä housuilla ja pitkähihaisella paidalla. Ne pitävät syyshelteisen sään UV-säteilyn ulkopuolella ja karvaan hien sisäpuolella. Sade olisi tehnyt eCrossista ehkä vielä täydellisemmän, mutta kivaa on hiessä kylpeminenkin.

Pellon laidassa on noin viisivuotias pikkupoika aika ison suomenlipun kanssa. "Hyvä pojat", hän huudahtaa lapsen äänellä, kun me viiskymppiset ukot pyyhällämme ohi.

Muutama kilometri ennen maalia on kyltti "kirimaali 100 metriä". Mitä mahtaa tarkoittaa, mutta tunnollisena ihmisenä otan kuitenkin kirini jo tässä vaiheessa, kun kerran stadionikin jo näkyy. Vaan kuinkas käy. Reittiä on vielä pari kolme kilometriä ja sille matkalle mahtuu nousua ja laskua. Komean rempseä on toki oikeakin loppukirini, ei valittamista.

Tyhmä nimi tuolla krossilla, Leppävaaran maastojuoksu olisi parempi.

Paaston jälkeen

SYKSY, vuodenajoista parhain, lopetti kaksi kuukautta kestäneen juoksupaaston.
Tästä ei aika parane.

Huumetta hulluille eli hesarin maratonjuttu

TOIMITTAJA LEENA LEPISTÖ on käynyt ensimmäistä kertaa elämässään katsomassa maratonia. Sen kunniaksi hän kirjoittaa valtalehteen eli Helsingin Sanomiin jutun tästä ensimmäisestä näkemästään maratonista eli Helsinki City Marathonista. Juttu on sunnuntaina 20.8 2006 lehden sivulla B7.

Leena Lepistön avuttoman jutun somisteena on Teemu Kuusimurron käsittämätön valokuva. Se on ilmeisesti otettu auton ikkunasta. En jaksa kuvailla kuvaa, katsokaa itse lehdestä. Huti mikä huti.

Jutun otsikko on ”SE –naiselle maraton on huumetta”. ”Huume” vilahtaa jutussa haastatellun Ritva Melenderin puheessa: ”Tämä on hyvää vastapainoa työlle. Täällä näkee kavereita ja tunnelma on uskomaton. Onhan tämä huumetta. Omaa terveyttä pitää vaalia, ja jos käy muutenkin juoksemassa, niin miksei saman tien juokse maratonia. Pitää vain muistaa, ettei itseltään odota samanlaisia aikoja, kuin ennen.” Toisaalla jutussa sama Ritva Melender kertoo, että ”minulla on pienet lapset, kolmevuotias tyttö ja poika aloitti juuri koulun. Juoksen silloin, kun lapsilta kerkiää.”

Voin arvata. Toimittaja Lepistö on kekseliäästi kysynyt Melenderiltä, että ”onko (maraton)juoksu huumetta?”. Melender on tähän sitten ehkä huolimattomasti vastannut, että ”onhan tämä huumetta”. Jos hän olisi vastannut, että ei tämä mitään huumetta ole, niin otsikko olisi ollut jotain muuta. En usko, että se olisi ollut ”SE –naiselle maraton ei ole huumetta”. Tai miksei, saahan noinkin otsikkoon ”huume” –sanan.

Melenderin lausumista päätellen hän ei ole vähääkään juoksu- eli huumeriippuvainen. Juoksu eli siis huume ei ole syrjäyttänyt hänen elämässään esimerkiksi lastenhoitoa. Otsikkona pitäisi siis olla ”SE –naiselle maraton on huumetta, jota hän ei käytä haitallisesti ja josta hän ei ole riippuvainen”.

Muita otsikkoehdotuksia.”SE –naiselle lapset ovat tärkeitä.” ”SE –naiselle juoksu on työn vastapaino”. ”SE –nainen pitää HCM:n uskomattomasta tunnelmasta”. ”SE –nainen vaalii terveyttään juoksemalla”.

Ei käy. Juttuun halutaan kunnon otsikko. Ja silloin laitetaan perkele huumetta. Vaikkei se ”huume” jutun yhteydessä tarkoittaisi yhtään mitään. Sehän voisi tarkoittaa. Mutta ei tässä Lepistön jutussa.

Toimittaja Leena Lepistö, joka on siis nyt nähnyt ensimmäisen maratonjuoksunsa, kirjoittaa juttunsa sivuun vielä kommentin. Se on otsikoitu, kuinkas muutenkaan, ”Hullujen hommaa”. Jutun pituus on yhdellä palstalla 240 mm ja se on silkkaa kökköä alusta loppuun. Esimerkkinä tämä kappale: ”Osanottajat olivat kaiken ikäisiä, näköisiä ja kokoisia. Kai se on sitten jonkinlainen itsensä ylittämisjuttu. Aika moni lähtötunnelmissa ja katujen varsilla tuntui pohtivan, josko minäkin ensi vuonna”.

Mitäpä tuohon mitään lisäämään. Toimittajaksi ei pääse kuka tahansa. Siihen työhön tarvitaan näyttöä synnynnäisestä tai vähintäänkin vuosikausien abstinenssista kaikenlaisen ajattelun ja etenkin loogisen päättelyn suhteen.

Kaiken huipuksi hesari ylittää itsensä lehden uutisten etusivulla (A3). Kas näin: ”Helsinki City Marathonilla yli 6000 juoksijaa. Seurasaarenselän kiersivät sunnuntai-iltapäivän kuumuudessa nopeimmin kenialaiset. Yleisöä oli kymmeniätuhansia ja kilpailijoita 32 maasta.”

Huomaatteko? Päiväksi on laitettu sunnuntai.

Lepistön juttu kuvineen ja uutismoka osoittavat, että hesari jostain syystä halveksii Helsinki City Marathonia. Tämä halveksunta on omituista, turhaa ja typerää. Miksi valtalehti kertoo Suomen suurimmasta maratonista tyhjällä jutulla ja surkeilla kuvilla?

Toimittaja Leena Lepistö pähkäilee ”Hullujen hommaa” –kommenttijuttunsa lopussa sitä, miten hän on innostunut tänä kesänä lähestulkoon jokaisesta kirjoittamastaan urheilulajista ja päättänyt ruveta harrastamaan sitä. Toivon mukaan Leena on messissä vielä syksymmällä, kun mäkihyppykausi alkaa.

Messinin maraton

Messinis Marathon eli ikämies itkee

”Ela ela” (ja paljon muutakin) sanoo nainen ja vinkkaa peräänsä. Kuljemme läpi Messinin keskustan katujen. Nainen vie meidät tyttärensä luo. Tytär osaa englantia. Annan hänelle paperin, jossa kerrotaan Messinin Marathonin ohjelma ja numerolappujen jakopaikka eli Town Hall. Tytär tunnistaa paikan. Sinne on pari kilometria, tuolla päin. ”Mehän voimme viedä teidät”, elehtivät tytär, äiti ja autolla liikkuva isä. No, mikäs siinä, mennään sitten autolla.

Town Hallissa saan numerolapun ja unohdan hämmennyksissä maksaa ilmoittautumisen. Siitä ei kukaan huomauta. Sen sijaan kisan järjestäjä hoitaa meille puhelimella käden käänteessä hotellihuoneen puolen kilometrin säteellä.

Messini sijaitsee Kreikassa Peloponnesoksen niemimaan eteläosassa. Appelsiinit puissa ovat kellanoransseja, kun 9.4. 2006 juostaan Messinin maraton. Järjestyksessä kolmas, kansainvälinen maraton. Tulosluettelon perusteella juoksijoita on Kreikasta, Suomesta (yksi) ja joltain ranskalaiselta kielialueelta (yksi).

Aamulla matkustetaan hotellista juoksijoiden bussilla kilometrin matka lähtöpaikalle. Alkumatkasta saan sitten kannustavia ”Finland Finland” –huutoja bussissa tutuiksi tulleilla kreikkalaisilta.

Reitti on tasainen, asfalttia melkein koko matka. Lähtö on aamulla ja ilma alkumatkasta lähes viileä, sittemmin paisteinen. Juoksu kulkee hyvin kolmeen kymppiin asti tai vähän alle. Sitten iskee puutuminen ja loppumatka menee puoliksi kävellen, puoliksi hölkäten. Ei se mitään, maisemia on kiva katsella. Eikä keskeyttämisen pelkoakaan varsinaisesti ole. Ainakaan sitä ei viitsi päästää tietoisuuteen, kun nyt joka tapauksessa tarvii jollain tavoin taivaltaa takaisin lähtöpaikalle…

Ensimmäisen puolikkaan juoksen 1:40:13. Mennään kolmen miehen porukkana. Puhutaan Helsingistä ja suomalaisuudesta. Sanon miehille, että parasta kun seuraan teitä, sillä reittiä ei näköjään ole liiemmin merkitty. Kylien läpi mennään pääraittia ja kannustus on rajua ja ihmeellisen vilpittömän ystävällistä (kreikkalaista). Juottoasemilla säihkyvän innokkaat lapset ja nuoret tarjoavat vesipulloja ja väkevän jaffan makuista urheilujuomaa pullossa. Ensimmäisessä kylässä kadut ovat kymmenen aikaan aamulla autioina ja kirkonmenot kuuluvat kovaäänisistä kirkon ulkopuolella.

Messinin tavernojen pöydistä ja katujen varsilta huudetaan ja tömistetään kuin viimeistä päivää, kaikille juoksijoille. Ihan kaikille. Myös kansainvälisille hitureille kuten minä (3:42:19). No, kaksi viimeistä kilometriä menee jo suht koht juosten ja loppusuora kirinä.

Sitten vain lähimmille portaille istumaan ja itkemään.

Vierellä juokseva kysyy matkalla ikääni. Sanon totuudenmukaisesti että fifty. Ikämiehen itku siinä portailla, Marathonin ja Katharsiksen risteyksessä on silkkaa onnen jytinää. Vaikkei se ulospäin varmaan ihan siltä näytäkään.

Tuhlaajapojan paluun kunniaksi kylässä on teurastettu sika, lohkottu tomaatit ja paprikat, aseteltu omenat ja banaanit runsaudensarviseen juhlapöytään. Kylän poliisit jakavat juniorisarjojen palkinnot. Tunnelma on Aito.

Sosiaalipornotähdet

KUKA TAHANSA voi sortua esiintymään mihin tahansa sosiaalipornoelokuvaan. Ei, ei tosiaan. Niin se ei käy. Markkinoille mahtuu kerrallaan korkeintaan yksi, kaksi tai kolme sosiaalipornoelokuvaa ja niiden tähteä. Tällä kertaa valituiksi ovat tulleet Matti Nykänen, Juha Kankkunen ja Jari Sarasvuo. Nimet ovat tietenkin keksittyjä ja hahmot fiktiivisiä.

Esimerkiksi Juice Leskinen on ei-fiktiivinen eli todellinen, olemassa oleva hahmo. Jos hän esiintyisi Hengitysliiton tai Munuaisliiton (onko semmoinen, en tiedä) elokuvassa, se ei olisi sepitteellistä pornoa vaan dokumenttia.

Elokuvien, noin yleisesti elokuvien, idea on se, että voi eläytyen itse kokea sen mitä tähti esittää. Toiseksi voi herätä myötätunto esittäjän esittämää hahmoa kohtaan. Silloin, kun kaikki on keksittyä, vallitsevana on turvallinen olo. "Tämä on vain elokuvaa".

Jos katsoo esimerkiksi sotadokumenttia, tulee paha olo. Eläytymiseen ja myötätuntoon yhdistyy avuttomuus sen edessä, että mitään ei ole tehtävissä sille, mitä on tapahtunut.

Eilisessä (30.1.2006) Hesarissa on Tuomas Kasevan juttu "Media tulee lääkärin puheille". Siinä terveysviestintää tutkinut Pauliina Aarva sanoo: "Jos julkkisten haastatteluissa kuvataan oireita tarkasti, kyllä se jotenkin lääkärin vastaanotoille heijastuu. Ihmisessä saattaa herätä hätä tai huoli omasta terveydestä, samaan tapaan kuin jos lähiomainen sairastuu vakavasti tai kuolee."

Ihmisarvon lähettiläs, sisäisesti ja ulkoisesti syrjäytyneiden äänitorvi Jari Sarasvuo antaa kaikille katualkoholisteille, piikkihuumeita käyttäville ja heidän läheisilleen toivoa ja toimintaohjeen. Jos huomaat juoppohulluuden tai piikkihuumeilun oireita itsessäsi tai lähimmäisessäsi, tunnusta ihmisarvosi ja hakeudu A -klinikkasäätiöön. Tämä kannattaa sikälikin, että esim. hoitamaton alkoholidelirium johtaa vähintään joka kymmenennellä kuolemaan ja piikittäjistäkin kuolee aika moni. Deliriumissa ja vaikeissa huumesairauksissa hoitopaikaksi tosin kannattaa valita A-klinikkasäätiön sijasta terveyskeskus, hyvin varustettu sairaala tai mielisairaala. Jos ne sattuvat viemään ihmisarvon, niin sen voi sitten palauttaa A-klinikkasäätiöllä, joka vaihtaa myös neulasi.

Olisipa kiva saada lisää lyhyitä sosiaalipornoelokuvia, sitten kun on se aika.

Esimerkiksi Esko Salminen voisi näytellä alkoholisoitunutta lääkäriä, joka jakaa avokätisesti bentsodiatsepiinireseptejä lääkeriippuvaisille ja kipulääkkeitä opiaattiriippuvaisille. Tässä käsikirjoitus:

Kuvassa on lääkäriaseman odotushuone, jossa on ihan tavallisen näköisiä, siistejä ihmisiä. Valkoiseen takkiin pukeutunut Esko Salminen tulee lääkärin huoneen ovelle stetoskooppi kaulallaan ja sanoo sukunimen. Siisti, nuori mies tulee sisälle huoneeseen ja sanoo: "selkäni on kovin kipeä". Lääkäri, siis Esko Salminen, ottaa reseptilomakkeen paksusta nipusta ja alkaa kirjoittaa. "Riittääkö 500 kappaletta näitä?", hän sanoo nikaten tuskin havaittavasti silmäänsä "näitä" -sanan kohdalla. Mies sanoo "kiitos" ja lähtee.

Seuraavaksi lääkäri, Esko Salminen, tulee ovelle ja sanoo uuden sukunimen. Sisälle tulee keski-ikää lähestyvä, siististi pukeutunut, huoliteltu nainen. "En saa nukuttua", hän sanoo. "Sopiiko, että laitan kolmen kuukauden annoksen saman tien", lääkäri sanoo ja kirjoittaa reseptin. "Jo se vain sopii", nainen vastaa.

Viimeisessä kuvassa lääkäri istuu ravintolassa. Hän syö lohivoileipää, ottaa ruokaryyppyjä ja nauttii olutta. Hän on mietteliään näköinen. Zoomataan lääkärin käteen ja sormiin. Sormissa on lievä, tuskin havaittava tärinä. Ruutuun tulee teksti: "Me kaikki teemme vain työtämme".


Syrjäytyneitä puita

Talvipakkanen yllätti Suomen

SUOMI ja suomalaiset tarvitsevat kolme uutta ydinvoimalaa ja uudet geenit. Perinteisesti pohjoisessa sijainnut maa ja sen kansa on täysin lyöty yllättävien talvipakkasten ilmaantuessa tammikuussa (!) Suomeen. Pakkasta kesti monta päivää ja sen kuluessa sähkö loppui, talot paloivat ja kansa kerääntyi etsimään suojaa ja lämpöä toisistaan jäljelle jääneiden talojen kellareihin. Siellä sitten poltettiin nuotioissa isovanhemmilta jääneitä puusuksia ja siunailtiin elämän kovuutta.

Juoksija -lehden Tapio Pekola on muistaakseni pariin kertaan kolumneissaan ihmetellyt , millainen on kansa, jonka kunto ja terveys voivat kohentua KÄVELEMÄLLÄ. No, se on sellainen kansa, joka vahvasta läskikerroksestaan huolimatta ei kestä parin päivän pakkasta ilman, että media ja muu arkipäivä täyttyy kylmyyden ja sen aiheuttamien suunnattomien tuhojen ja vähintäänkin ennakoimattomien uhkien ihmettelystä. Ikään kuin pakkasessa olisi jotain erikoista. Ehkä siinä sitten on. Suomalaiset luonnonolot eivät sovi läskin ja ydinvoiman Suomeen.

Postikortti

TALVIUNI, sanotaan nyt vaikka talviuni. Se on tämän postikortin otsikko.

Nousen sängystä (no joskus sitä on noustava) ja nyöritän tossut molempiin jalkoihin ja narskutan valkoista hankea ja tulee kaksi kaunista peuraa metsästä ja pysähtyy ja odottaa ja juoksee taas, menee pellolla tuolla noin ja aurinko sulattaa kuusen päällystakkia ja rungossa tuntuu lämpö ja hehku ja takki sulaa ja on kesä sisällä ja pääkonttori tekee hyvin tärkeitä päätöksiä, jonka voi päätellä siitäkin, että sydän lyö 176 kertaa minuutissa ja joka lyönnillä avautuu uusi, kertakaikkinen totuus.

Eikä mitään merkkiä jää, mistään.

Kuva sen sijaan on totta. Kortti KELAmaasta, jossa on ainainen kesä.

Eräs rohkea retki

"Liikunnalla on myöskin tärkeä asema pohjoisen ihmiselämän moraalisena kannattajana. Pohjoisessa talvehtineet kulttuurikansain jäsenet tietävät hyvin tämän asian. Kun kylmä, pimeys ja yksinäisyys pyrkivät lamauttamaan ihmisen fyysisiä ja henkisiä voimia, on liikunta parhaana keinona luonnon elkeitä vastaan. Metsästys, hiihto ja ajeleminen virkistävät ruumista ja kohottavat mielialaa."
Sakari Pälsi(1983): Arktisia kuvia. Alkeellisia taideteoksia koillisesta Siperiasta, Otava: Helsinki. Ensimmäinen painos teoksesta julkaistu 1920.



KAUPPAKESKUS Ison Omenan lämmin sisätila kutsuu minut syleilyynsä maanantain iltapäivän tunteina. Omenassa on kirjasto ja hiljentymishuone ja määrättömästi pieniä ja isoja kauppoja, pankkeja, kahviloita, ravintoloita, elämän koko syke. Temppelissä vaihtuu raha ja pöydät pysyvät pystyssä, sillä kristus ei ole vielä syntynyt.

Taidanpa ostaa lumilaudan, maastoauton, keskikokoisen tunturin, lumitykin ja tulitikkuaskin kokoisen kännykän, jolla voi tehdä kokoillan elokuvia dolbyäänellä. Laitetaan pakettiin, kiitos.
Ja sitten vielä tämmöiset laskettelumonot. Joo, laitetaan visalla.

No, tarkkaan ottaen siinä käy niin, että palautan Omenan kirjastoon noin kolme vuotta lainassa olleen kirjan (kiitos perintätoimistolle aktivoinnista). Ostan joululahjan ja alan etsiä pysäköintitasoa, jolle jätin metallisen, pyörillä varustetun moottorilaatikkoni. Henkisen survival gamen ja muutaman vikaan osuneen navigoinnin jälkeen löydän kulkuvälineen. Espoon rampeissa ajan harhaan vain kaksi kertaa, mikä on ennätys.

Vaikka olenkin Omenan kaoottisesta sisätilakokemuksesta edelleen hieman kauhuissani, ruumiissani alkaa vähitellen lämmin virtaus, kun huomaan, että sivilisaatio jäi tälläkin kertaa toiseksi. Vapaus koittaa viimeistään siinä vaiheessa, kun napsautan pitkät valot päälle pimeällä metsätiellä.

"Pohjoiset alkuasukkaat ravistavat samoilla keinoin [metsästys, hiihto, ajeleminen] niskastaan luonnon otteen, jota he eivät voi väistää. He saavat retkistänsä, juhlistansa ja kisoistansa uutta voimaa taisteluun jatkamiseen. Liikunto ja ponnistus ovat tulleet arktikoille ruumiilliseksi tottumukseksi, ja samoin on niiden antama mielenvirkistys kasvanut siksi moraaliseksi rohkeudeksi, joka on pohjoisen ihmiselämän välttämätön kannustin". Sakari Pälsi, emt., s. 9

Paljaan jalan peittona

"Ihmisen kosketus maailmaan peittää aina välttämättä jonkin puolen maailmasta. Mutta koska voi tapahtua peittyminen, voi tapahtua myös paljastuminen. Täälläolo kulkee samaan aikaan paljastumisen ja peittymisen tietä.
Jos käytetään tien ja kulkijan metaforaa, voidaan ajatella, että kulkijan "toinen jalka" paljastaa ja "toinen" peittää. Tämä voidaan ajatella myös siten, että peittyminen tarkoittaa myös sen olemishorisontin kapeutumista, mikä välttämättä seuraa, kun keskittyy johonkin tiettyyn -eli kyse on tietynlaisesta "työnjaosta".
Kun yksilöllä on suhde johonkin (ihmisellä on aina välttämättä suhde johonkin -ihmisen ja maailman välillä on aina kosketus), tapahtuu paljastumista ja peittymistä. Kehollisen olemisen näkökulmasta voi sanoa, että silloin kun yksilö on jossain tilanteessa paikoittuneena, hön on siinä paikassa eikä missään muualla."
KOSKI, Tapio (2005): Juoksemisen filosofia, Tampereen yliopistopaino: Tampere, ss. 126-127


TEENNÄINEN ja kenties omituinenkin otsikko inspiroituu Tapio Kosken kirjaa "Juoksemisen filosofia" lukiessa. Ei niin, että Kosken kirja olisi jotenkin teennäinen tai omituinen. Ainakaan olemuksensa eli sanoisinko asiansa puolesta. Kirjan ilmiasun akateeminen verbaalikoukerointi on toki aika rasittavaa. Mutta annas olla, Kosken juttuhan ON akateeminen tutkimus!

Niin kuin tiedetään, tutkimuksen tekeminen perustuu perslihasten kestävyyteen ja sormenpäiden kovuuteen. Siis fyysisiin ominaisuuksiin, joita jatkuva harjoitus koulii. Ne ovat keholliset olosuhteet ja kosketuspinnat, joiden varassa todellisuudesta paljastuu ja peittyy milloin mitäkin.

Tekstissä nyt ei sinänsä mitään suoraan paljastu tai peity, vaan minun ruumiini aisteineen, hermostoineen sitten päättää mihin tekstissä tartun. Mikä on minulle olevaa.

No, mitäs tässä viisastelemaan, lukekaa itse. Itse en ole vielä päässyt kuin noin puoleen väliin. On ollut niin paljon muuta tekemistä. Peittoa.

Tänään olen esimerkiksi katsellut ja kuvannut filmille jäätä. Jotenkin se hytisyttää. Siis jää ja pakkanen. Toisaalta, kun kumpaakaan ei oikeasti vielä ole tai ainakin niiden olemassaolo on hyvin häilyvää, huomaa noin niin kuin konkreettisesti tuon paljastumisen ja peittymisen tarinan. Siis siinä vaiheessa kun jää sulaa ja "häviää", alkaa näyttää vedeltä.

Ehkä Koski, sen paremmin kuin kaverinsa Heideggerkaan, ei tarkoita tämmöistä paljastumista ja peittymistä. Vaan jotain muuta, joka minulta peittyy.

Lenkillä ... tein juoksulenkin tänään... ei voinut mitään sille tunteelle, että lämpö on hyvä paikka, kun se on. Siinä paikassa, lenkin sulattamassa ruumiissa, lämpö oli ja niin on tässäkin.

Samoja ja muita kuvia myös |Valohuvia| -osastolla. Ylläolevat kuvat "Ice" -linkin alla.

Viimeinen maraton yleisenä miehenä...

... ja ensimmäinen kävelymaraton. Hassen Tervasaari lauantaina 12.11. Aikaa kuluu 3:55:30, mikä on toiseksi pisin lenkkini ever. Siis ajassa.

KOLME viimeistä kierrosta menee puoliksi kävellä hoipuskellen ja puoliksi irvistellen hölkäten. Ainoa syy lähteä viimeisellä kierrokselle on ajatus, että jos keskeytän, tarvii palauttaa hieno mitali. Se kun annettin jo ennen juoksua.





Maratonjuoksussa on se hyvä puoli, että mitä vain voi tapahtua. Voi kuolla, syntyä ja vaikka muuttua ensikertalaiseksi kesken juoksun. Nyt tuntuu, että muutos ensikertalaiseksi, noviiksi, polulle pyrkijäksi tai muuksi sellaiseksi, kuvaa ihan hyvin sitä mitä tapahtui. Paluu aikaan ennen maratonkuntoa.

No, mitä sitten tapahtuu? Vastaus: panokset loppuvat. Reidet ja pakarat muuttuvat betoniksi, olo käy huonoksi. Ja niin edelleen. Tiltti iskee jossain siinä kuudennen kierroksen lopuilla eli ehkä noin 28 km:n kohdalla. Siihen asti menee kevyesti ja raikkaasti kymmenen asteen lämmössä. Sumuisessa, välillä satelevassakin, säässä. Suomen leppeässä syksyssä Helsingissä, meren rannalla.

Hassen maratonin reitin voi muuten katsoa vaikka Esa Niemisen sivulta. Tänä vuonna 50 -vuotissynttäreidensä kunniaksi 50 maratonia juossut Esa oli nytkin mukana. Viime lauantain Tervasaari oli siis 51. maraton miehellä tänä vuonna. Onnea vain!

Omassa loppujuoksussa ainoa mikä kulkee, on järki. Näin päättelen siitä, että alan kävellä ja hyvin, hyvin hitaasti hölkätä siinä välillä. Viimeiseen kierrokseen eli noin neljään ja puoleen kilometriin (paljonkohan se tarkkaan on, täytyy katsoa jostain) menee aikaa varmaan yli puoli tuntia. Lopussa katson kelloa sen verran, että tajuan että pääsen niukasti alle neljän tunnin, millä ei kyllä sinänsä ole sen kummempaa merkitystä. Miksi oikeastaan katson kelloa? Sen takia, joo, nyt muistan, kun Hassen maratonin ajat otetaan omalla kellolla, tosiaan.

No, juoksussa/kävelyssä ja sen jälkitunnelmissa, kulkevat toki tunteetkin. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että en keskeyttänyt. Tuntuu, että kokemus on hyvin oivallinen itsekonfrontaatio eli ns. tosiasioiden kohtaaminen. Tässä yhteydessä tosiasia on mm. se, että kesän alun maratonin (Suomi -juoksu) jälkeen varsinaisia pitkiä lenkkejä ei ole ollut ... kaiketi yhtään. Joitain puolipitkiä ehkä. Välillä 1-2 lenkkiä viikossa, välillä kolme. Ei voi olla maratonkunnossa, jos ei juokse.

Kun olen syntynyt 1956, tämä on viimeinen maratonini miesten yleisessä sarjassa. Hassen maratonien ikäluokat kun alkavat viidestäkympistä.

Hyvä nollaus, formatointi. Ja tarttee sanoa, että lauantain jälkitila oli hämmästyttävän rauhallinen olo.

[Hans Mannsten]

Nukkuma

24.10.2005. Pakkasta -3 Celsiusta

PITKÄT kalsarit, käsineet, kauluri, aluspaita, heijastinliivi, jäänaskalit. Vähän pakkanen, paljon pimeä. Lenkin jälkeen kehitän 36 unikuvaa. Niin kuluu päivä ja yö.

Liputuspäivä

10.10.2005, Aleksis Kiven päivä
LAITAN hikimärät lenkkivaatteet koneeseen. Peseydyn ja olen puhdas kuin pulmunen. Tai ainakin kuin sika pienenä.

Juoksu on sielun pesukone. Täysautomaatti.

"Minä elän", sanoi Aleksis pitkän lenkkinsä jälkeen ja poistui manalan ovesta.

Minä otan vetimet koneesta ja laitan ne narulle. Lippuna liehumaan.

Maan päällä

(OHJELMA)
Nyt, tässä hetkessä. Rakasta, tee työtä.
Tanssi lehdissä maan päällä.

Maan alla

(PÄIVÄKIRJA)
- juoksujalat lepäävät, vain pari lenkkiä viikossa
- vierailin hylätyssä talossa Harjavallassa, joen rannalla
- kun joku tulee valoon maan alta, se on uusi maailma

Asemalla

MANTILON asemalla, Virroilla, seisoo punakeltainen resiina. Rata on kaputt, vesakon peittämä, asema entinen. Rakennus näyttää autiolta, mutta sen sisällä haukkuu koira.

Pyörä ja muita kuveja

KIITOS angiinan eli nielurisatulehduksen (kiitos vain niin kauhian paljon!) sain aikaiseksi pyörän ja Dublinin kuvien siirron. Voi niitä katsoa, tuskin tää tarttuu, vaikka filmeille saattoi vähän räkää valuakin.

"Niisk, niisk ja niisk", sanoi toipilas.

Transkendenssi eli yritä edes

"If I cannot transcend myself, it is no disgrace. But if I do not want to transcend myself, it is not only a disgrace, but also a fatal failure. I must transcend myself in the outer world so that I can perform divinely my God-ordained earthly duty. I must transcend myself in the inner world so that slowly, steadily and unerringly I can grow into a supremely beautiful Vision-Reality of my Inner Pilot."
- Sri Chinmoy
kirjoituksessa Transcendence

NOIN se Sri kirjoittaa ... eli jos ei itsensä ylitys onnistu, niin ei se mitään. Vaan jos ei edes yritä, niin se on paitsi suuri häpeä, myös kohtalokas moka.

Sisäisesti ja ulkoisesti tarttee yrittää, kilvoitella. Yrittää aina vaan uudestaan. Sitä kautta sitten kasvaa "Sisäisen Ohjaajan Näkyjen Todellisuuden superkauneuteen".

No, siltähän se tuntuu, että eilisen (19.7.2005) Munkinpuiston Self Transcendence kahden mailin juoksun jälkeen tarttee yrittää uudestaan. Ihan varmasti. Ehkä sitä yrityksen vilpittömyyttäkin voi kehittää. Siitähän se häpeä tulee. Ei siitä että ei onnistu.

Muut olivat hyviä. Sen huomaaminen on ainoa tapa osallistua heidän transkendenssiinsa, josta en voi tietää kuin omani kautta. Hyvä, että huomaan edes sen. Sehän kertoo omastakin kipinästä, superpienestä.

Kettuna viisi vuotta/sekuntia

Perjantai 15.07.2005
VIIME viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta juoksentelun aloittamisesta. Juhlan kunniaksi näin viime yönä, aamulla melkein, ketun keskellä pihaa. Noin viiden metrin päästä, silmästä silmään. Kettu katsoi ja minä katsoin. Kääntyi sitten ja lähti häntä vipaten takaisin päin.

Ketun näkeminen on itsensä näkemistä, väitetään. Niin on juoksukin. Sen tietää jokainen juokseva. Näky kestää viisi tai kymmenen sekuntia aamuyöstä ja häipyy sitten. Parempaa syytä ei ole.

3100 mailia itsensä ylitystä

JUHANNUSAATTONA oli Hesarissa juttu suomalaisesta Pekka eli Ashprihanal Aallosta, joka juoksee pitkiä ultramatkoja. Tällä hetkellä on menossa Sri Chinmoyn 3100 mailin kisa, jonka sivu on: 9th Annual Self-Transcendence 3100 Mile Race . On hyvä ja katsoo...

Satumaa

Sunnuntai 12.6.2005
REIJO Taipale laulaa Helsingin rautatientorilla. "Satumaa". Kun setti on ohi, kansa hajaantuu tahoilleen. Omalta osaltani viikon kesäloma alkaa loppua.

Eilen eli lauantaina juoksin Suomi -juoksun maratonin Siuntiossa. Kahdestoista maraton, aika 3:21:17. Sillä voitan yleisen sarjan ja saan palkinnoksi Champion -rannekellon. Upeaa.

Viikko taaksepäin Tukholmassa keskeytin, ekaa kertaa koskaan, maratonin noin 24 km:n kohdalla. Monesta syystä. En jaksa niitä vatvoa. Suomi -juoksu hyvittää Ruotsi -juoksun pettymyksen. Jos ei 6-0, niin ainakin 1-0.

Tukholmassa kävelen Johnnyn kanssa takaisin Örtermalmin kentälle, nostan repun pykälään ja matkustan myöhemmin illalla Arlandan lentokentälle. Siellä kuuluu 18 tuntia lentoa odotellen. Hyvä, että otin makuupussin mukaan.

Kaikki sujuu rauhallisesti ja hyvin, paitsi että yksi suomalainen juoppo herättää minut kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla pitää avata kännykän takakansi. Toisella kertaa pitää asentaa sim -kortti samaan kännykkään. Kolmannella kerralla pitää kertoa Suomen suuntanumero. Sitten saan nukkua rauhassa ja nähdä omia uniani.

Dublinissa on maanantaina 6.6 Bank Holiday, yleinen vapaapäivä. Keskustassa kävellessäni huomaan äkkiä olevani mukana valtavassa naisten ja naisiksi pukeutuneiden miesten kulkueessa. Tämä on naisten minimaraton!

Tuntuu, että porukkaa on enemmän kuin Tukholman maratonilla. Ja kaikki siis naisia tai naisiksi pukeutuneita miehiä. Plus muutama paaviksi pukeutunut, sukupuoleton. Suurimmalla osalla on T-paidoissaan tai muualla tekstit, jotka kertovat minkä puolesta kukin juoksee. Afasia, ataksia, Alzheimer, diabetes, Downin syndrooma jne...

Maratonien osalta viikkoon kuuluvat siis kaksi ruotsinlaivamatkaa kansipaikoilla (extreme), Tukholman puolikas, Arlanda 18 hours, Dublinin naisten minimaraton ja Suomi -juoksun maraton. Kaikki nämä ja kertakaikkisen riemukas oleminen satusaarella Irlannissa. Onni olla elossa. Terveiset Ainolle ja Matille Dubliniin, tuhannet lämpimät ja rakkaat kiitokset.