Mitä on oikea liikunta?

JOSSAIN aamu-TV:n lähetyksessä (päivä oli joka tapauksessa tänään eli 23.2, perjantai) joku personal trainer puhui siitä, että nykyisin ihmiset haluavat ”harjoittaa liikuntaa oikein”. Hän puhui siitä, että ” kun aikaa on vähän, niin salille tulijat haluavat ottaa tuosta ajasta kaiken irti”.

Jos liikuntaa ajattelee tuotteena, sen rakentamiseen tavitaan tavoitteet, keinot ja resurssit. Resurssien ja keinojen eli ”oikein tehtyjen” liikuntasuoritusten avulla päästään lopputuotteeseen eli tavoitteiden mukaisiin hyötyihin. Kun liikunnasta on myös haittoja kuten esim. erilaiset vammat ja kortilla olevan ajan haaskaantuminen, on ideaalista että nettohyöytyyn (hyöty josta on vähennetty haitat) päästään mahdollisimman tehokkaalla eli ”oikealla” liikunnalla.

Tehokkuus voi olla esimerkiksi rajahyödyn avulla määriteltynä sellaista liikuntaa, jossa mahdollisimman vähillä annoksilla (liikuntasuoritukset) päästään maksimaaliseen hyötyyn (kunto, terveys, naapurille näyttäminen).

Tällaiseen ”oikeaan liikuntaan” tarvitaan tietysti ohjaaja, trainer, salikortti ja hyvin toimiva kustannus-hyöty –seurantajärjestelmä. Mieluusti sellainen sykemittari, joka tuottaa suoraan näytölle graafeiksi odotettavissa olevan elinajan ennusteen ja mieluusti myös palkka- ym. tulojen kehityksen euroina ja amerikan dollareina. Erilaisia kurssinotkahduksia voi sitten anaysoida trainerin kanssa ja tehdä liikunnasta tarpeen tullen vielä ”oikeampaa”.

Voisin jaarittaa pitempäänkin, mutta saman tien voin toki kertoa, kun se tietysti monia kiinnostaa, että mikä sitten on todella oikeaa liikuntaa?

Kaikki liiikunta, kaikki liikkeet ovat oikeita. Harjoittamalla liikuntaa, minä mahdollisesti kuitenkin opin valitsemaan ne liikkeiden tekemisen tavat, jotka tuottavat eniten alkuperäistä, ja siis ”oikeaa”, vastaavaa liikuntaa. Kun katsoo alle kouluikäistä lasta niin huomaa heti, mistä puhun.

Miljoona kilometriä Tiibetille

Australialaisella ultrajuoksusivulla eli Planet UltraMarathonilla on paljon kiinnostavia linkkejä ja muuta asiaa. Muun muassa ultrajuoksukampanja Tiibetin ihmisten puolesta eli miljoona kilometriä Tiibetille.

Tien luupää

"-Tulevaisuuden voimme nähdä, juuri tien avulla. Se on tuolla edessä, kun kuljemme tietä. Se on siellä, emme tiedä mikä se on mutta odotamme, pyrimme ja suuntaudumme johonkin. Voimme myös vaikuttaa siihen.
- Emmehän me voi muuttaa mitä siellä on.
- Juuri sitä me voimme muuttaa. Jos valitsemme toisen tien, niin sittenhän siellä tien päässä on jotain muuta, se tulee eri paikkaan."
Eero Ojanen: Tien filosofia (2006)

Talviunen ja varvasrikon jälkeen olen tehnyt lyhyitä, mutta pontevia lenkkejä kymmenen asteen pakkasessa. Liityin myös ultarajuoksuseuraan eli Enduranceen. Kun en ole vielä juossut yhtään ultraa, niin tämä valintani tietysti tarkoittaa tien päätä. Eli suuntaa, jonka kulkija valitsee, josta sitten tulee tie. Tien päällä ei tässä tapauksessa ole alkua tai loppua vaan ainostaan luut, nahka ja luupää.

Omatunto simpukankuoressa

JORMA OLLILA taistelee Helsingin Sanomissa 28.1 tuulimyllyjen puolesta. "Voi elää laadukasta elämää, vaikka kiinnittääkin huomiota energiankulutukseen", sanoo Ollila puhuessaan yksittäisten ihmisten valintojen tärkeydestä. Näin on.

Olen läpi elämäni harrastanut pidäkkeetöntä oman energian tuhlausta liikunnan muodossa. Juoksemisesta ja vaeltelusta häipyy tarkoitus, jos niillä alkaa tavoitella jotain välineellistä hyötyä. Tai jos ne suoraan hyödyttävät muita. Jos jonain päivänä huomaan liikkuvani esimerkiksi siksi, että läski palaisi, olen varma että joudun vaikeaan henkiseen kriisiin. Omatunto alkaa kolkuttaa.

Liikuntafilosofiastani ei ole energiapolitiikaksi, onneksi. Olennaista on, nin kuin Ollilan ja Halmeen esimerkit osoittavat, että sekä filosofiassa että politiikassa voi kuunnella omatunnon ääntä ja toimia sen mukaan.

Sillalla eli tutkimus arkiliikunnasta

KEHÄYKKÖSEN ja Turunväylän eli Valtatie 1:n liittymä. Päivä on perjantai 19.1, kello 8.27. Arkiliikuntaa käsittelevän koesarjan pilottitutkimus käynnistyy. Astun ulos autosta ja suuntaan kävelytielle. Ei sada.

Tavoitteena on kävellä Töölöön, arviolta viiden kilometrin matka. Ehkä enemmänkin. Arvioni on, että matkan kulkemiseen jalan kuluu noin kolme varttia. Siis kevyttä aerobista työtä lihaksille, ihanteellista arkiliikuntaa.

Ensimmäinen osatavoite on päästä Kehäykkösen niin sanotulle sisäpuolelle. Pyrin siis siihen osaan Suomea, johon sijoittuu Helsingin keskusta ja joka pohjoisessa rajautuu Kehäykköseksi nimettyyn autojen kulkuväylään.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kävelen tätä matkaa. Huomaan sen varsin pian. Kävelen huolettomasti asfalttista kävelytietä Turunväylän yli johtavalle sillalle. Väärä reittivalinta.

Palaan takaisin ja löydän oikean alikulkukäytävän. Pääsen Kehäykkösen sisään.

Miksi ihmeessä isoihin risteyksiin ja liittymiin laitetaan opasteita? Siis kylttejä sun muita, joissa on eri paikkojen nimiä ja etäisyyksiä kyseisiin paikkoihin, tavallisesti kilometreissä ilmaistuna.

Voisivathan autoilijat oppia oikean reitin yrityksen ja erehdyksen kautta. Ihan niin kuin perjantaipäivänä arkiliikuntaa harrastava työmatkalainenkin, siis minä. Turunväylän ja Kehäykkösen liittymän tienoilla ei ole nimittäin ensimmäistäkään tienviittaa tai opastetta, joista kävelijä tai pyöräilijä näkisi minne on menossa. Ei ainakaan tule minua vastaan.

Kävelen Villa Elfvikiin asti. Siinä tie sitten tavallaan loppuukin. Pusikon poikki menee oikopolku jonnekin kohti asuinaluetta. Valitsen sen. Kun meri on noin lähellä voin päätellä, että mikäli perussuuntani on oikea, päädyn ennen pitkää Helsingin kauppatorille, jos vain jaksan seurata meren rantaviivaa. Jos valitsen väärin perussuunnan, päädyn Hankoon.

Kävely on mukavaa seikkailu-urheilua. Näen Laajalahden poukaman hienot villat, jotka sijaitsevat alueella jonka desibelisaaste lienee jotain 80 dB. Hienoa. Iso talo merinäköalalla, kuulosuojaimet kaupan päälle. Ja pihaan mahtuu kolme autoa.

Gallen-Kallelan museoon on viitta, sepä erikoista.

Kohta pääsen sille sillalle, jota olen ah niin useasti auton ikkunasta katsonut. "Vielä minä tuolla kävelen, meren rannassa, sillalla". Ihan vertauskuvallinen näky.

Aivan oikein, tulen betonisillalle. Sen molemmissa päissä on rauta-aitaa ja betoniporsaita ja liikennemerkki. Täysiverinen barrikadi. Arkiliikunnan momumentti. Liikennemerkissä on kävelijän ja pyöräilijän kuvat ja niiden päällä viiva. Ei saa mennä. Ei talvikunnossapitoa. Pyöräilkää takaisin. Kävelkää Kehäykköselle. Tilatkaa taksi. Oma vika, mitäs tulitte.

Tähänastiset havaintoni arkiliikunnasta eli työmatkakävelystä ovat, että siihen tarvitaan 1) viidakkovaistoja ja 2) kansalaistottelemattomuutta. No, tämähän on selvästi ihan minun lajini, huomaan.

Kiipeän barrikadin yli sillalle. Niin tekevät muutkin tällä tieosuudella. Tosimiehet nostavat näppärästi maastopyöränsä yli aitojen ja jatkavat polkemista. Paikalle osunut juoksulenkkeilijä tuskin hiljentää vauhtiaan barrikadin kohdalla ja on tuossa tuokiossa jo sillan toisen puolen aidalla.

Pilottitutkimuksen yksi päätulos on, että Helsingin kaupunki tekee todella oivallista, innovatiivista työtä keksiessään näitä kivoja seikkailuratoja arkiliikkujille. Erityisen tyytyväinen voi olla siihen, että reitin opasteettomuus jatkuu myös barrikadisillan toisella puolella eli lähempänä Munkkiniemeä.

Valitsen tietenkin meren puoleisen reitin, joka myöhemmin kartasta tarkasteltuna on noin 2-3 kilometriä pitempi kuin se toinen valittavana ollut mahdollisuus. Tosimies ei karttaa etukäteen katso. Ja tässä vaiheessa ei työstä myöhästyminen enää merkitse mitään. Valoa tulee koko ajan enemmän, meri on kaunis ja mieli on vapaa yhteiskunnallisesta holhouksesta.

Torstain 18.1 Hesarissa oli juttua jostain väestön liikuntatutkimuksesta ja ylipainosta. UKK –instituutin Fogelholm ja ministeri Hyssälä siinä puhuivat arkiliikunnan tärkeydestä kansallisen läskinpolton kannalta. Hyssälä lisäksi totesi, että tarvitaan jonkinlaisia rakenteellisia muutoksia, jotta ihmiset alkaisivat enemmän liikkumaan (tai jotain sen suuntaista). Mitä ihmettä ne voisivat olla?

Oma kokemusperäinen pilottitutkimukseni osoittaa, että työmatkojaan kävelemään pyrkivät ihmiset ovat selvästikin jonkinlaisessa luontaisessa oppositioasemassa valtaväestöön verrattuna. He ovat erikoisia, poikkeavia ja luultavasti pitkäaikaisen hoidon tarpeessa. Suurin osa heistä eksyy matkalla ja/tai jää kiertämään ikuista ulkopuolisuuden silmukkaa sivilisaation ulkopuolella. Yhteiskunnan vastuulla on järjestää hoitoa ja kuntoutusta, tarpeen vaatiessa pakolla, jotta työmatkakävelijän paluu normaaliväestön elämäntapaan tulisi mahdolliseksi.

• UKK -instituutin tekemä katsaus on:
  

• Mikael Fogelholm, Olavi Paronen, Mari Miettinen. Liikunta – hyvinvointipoliittinen mahdollisuus. Suomalaisen terveysliikunnan tila ja kehittyminen 2006. Helsinki 2007. 127 s. (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä, ISSN 1236-2115; 2007:1) ISBN 978-952-00-2232-7 (nid.), ISBN 978-952-00-2233-4 (PDF)

• Katsauksen tiivistelmä löytyy UKK-Instituutin sivulta ja
  koko selvitys PDF:nä STM:n sivulta.

• Yksi katsauksen kehittämisehdotuksista on: "Jatketaan etenkin kunnille suunnattavaa informaatio- ja resurssiohjausta liikkumiseen kannustavien lähiympäristöjen luomiseksi sekä liikunnan huomioon ottamiseksi kaavoituksessa ja maankäytön suunnittelussa."
  

Käytä turvakenkiä

Intiimi kertomus kärsimyksestä

Vasemman jalan pikkuvarvas jäi puun alle ja punastui. Käyttäkää hyvät ihmiset turvakenkiä.

Turman jälkeen lähdin lenkille vaihtamatta sukkia eli katsomatta vammaa. Jotenkin varvas vähän kipristeli, mutta … lyhyen lenkin tein kumminkin. Totuus valkeni, kun menin suihkuun.

Joku vuosi sitten hajotin oikean jalan pikkuvarpaan ja näky oli aivan samanlainen. Symmetria rules.

Vantaa

TOISSAVUONNA vaihdoin Vantaalla maratonin puolikkaaseen, kun jalkapohja oli kipeä. Juoksin puolikkaan ja kärsin sen jälkeen plantaris fascitiksen tyylisestä vaivasta kuukausia. Tänä vuonna satoi vettä, reisilihas jumettui ja jalkojen puutuminen & kramppailu pakottivat viimeisellä kierroksella kävelyyn. Vantaan maratonilla siis.

Vantaan maraton on loistava maraton. Innolla ja taidolla järjestetty, hyvin suunniteltu ja oivallisesti ajoitettu, vuoden kiertoa ajatellen. Rata on "nopea" eli tasainen ja kuitenkin vaihteleva ja luonnollinen, ei tekemällä tehty. Kisan primus motor Harri Mannermaa ehtii itse kaiken muun lisäksi vielä radan varteen hymyilemään ja hihkumaan rohkaisua. Todella hieno ja oikeasti ylevä juoksutapahtuma!

Ei ole järjestelyjen vika, jos oma oppi pitää hankkia kantapään ja reisilihaksen kautta.

Vantalla, reilu viikko sitten, noin kaksi ja puoli kierrosta olivat erittäin hyvää juoksua. Hyvältä tuntuvaa, irtonaista ja rytmikästä. Mielekästä ja keskittynyttä. Ajatusten häivyttäminenkin onnistui niin, että jonkun hetken kuljin kiinni hetken ytimessä ja luulen ... jopa hymyilin juostessani! (Monelle tämä voi olla tottumus, minulle vähän harvinaisempaa, tuo hymyily nimittäin).

Sitten, tietenkin ... äkkisyvää. Rankkasade ja lihasten älytön puutuminen, samaan aikaan. Neljännen kierroksen kävelyjen kautta kummiskin maaliin ja nopea palautuminen. Menihän se näinkin, noin 3/4 hyvä ja onnellinen juoksu. Jos vielä joskus kokonainen.

Vantaa oli ensimmäinen maratonini ilman ajanottokelloa omassa ranteessa. Kehitystä.

Rakennustöissä

"OLTIIN Nurmijärvellä rakentamassa paskahuussia ja piti sitten tehdä semmonen lieteoja siitä huussin kulmalta järveen. No me hommattiin kunnon kaivinkone. Siinä oli 520 metriä pitkä aisa. Ja kauha oli aika tarkkaan eduskuntatalon kokonen.

Se kone piti tuoda Kolarista purettuna junanvaunuissa. Niitä vaunuja oli kymmeneen junaan semmonen kakstoista jokaiseen. Kone tuli konttikuormana ja sitten me Repan kanssa ajettiin ne 120 konttia rekoilla Nurmijärvelle. Meni siinä toista päivää.

Koottiin se kone sitten ja pyyhkäistiin homma pois. Ei paljo nokka tuhissu.

Sillä koneella oli Lapissa rakennettu niitä tekojärviä, mutta alun perinhän se oli Venäjältä. Tai siis Neuvostoliitosta. Se oli sitä aikaa, kun jokien virtauksen kääntely oli iivanan mielipuuhia. Siinä hommassa se kone olikin siis kova sana. Neukut kuljetti sitä paikasta toiseen kahdella MIG -hävittäjällä, joihin se oli kiinnitetty jollain jaa vähän vetolujilla vaijereilla. Kaveri kerto, ja tätä ei saa ny kenellekään sanoa, mutta tosijuttu kumminkin on, että ne käytti sitä kaivinkonetta suuressa isänmaallisessa sodassa, niinku salaisena aseena. Niiden Migien kanssa. Sen takia se kauha oli just eduskuntatalon kokonen."

Leppävaaran maastojuoksu

VASTA TULOSLUETTELOSTA huomaan, että Leppävaaran eCrossissa juoksi lisäkseni muutama muukin nimimies. Janne Holmen tuli kuudenneksi. Minä olin kahdeksas. Tosin vähän eri sarjoissa. Onneksi olkoon, Janne, hävisin sinulle vain 23 minuuttia.

Parin kuukauden lenkkeilytauon jälkeen kinttupolkuinen krossi eli maastoharjoitus on maukas, mukava, rento lenkki. Rentous tulee omasta takaa. Menen lähtöporukan takaneljännekseen sillä ajatuksella, että voi olla, että siellä pysynkin. Sitten onkin mukava, kun puhtia riittää, ohitella muita muutama kilometri ja asettua vähitellen kyttäysasemiin. Siis kyttäämään omia jalkoja polkuosuuksilla. Sateeseen olen varautunut pitkillä housuilla ja pitkähihaisella paidalla. Ne pitävät syyshelteisen sään UV-säteilyn ulkopuolella ja karvaan hien sisäpuolella. Sade olisi tehnyt eCrossista ehkä vielä täydellisemmän, mutta kivaa on hiessä kylpeminenkin.

Pellon laidassa on noin viisivuotias pikkupoika aika ison suomenlipun kanssa. "Hyvä pojat", hän huudahtaa lapsen äänellä, kun me viiskymppiset ukot pyyhällämme ohi.

Muutama kilometri ennen maalia on kyltti "kirimaali 100 metriä". Mitä mahtaa tarkoittaa, mutta tunnollisena ihmisenä otan kuitenkin kirini jo tässä vaiheessa, kun kerran stadionikin jo näkyy. Vaan kuinkas käy. Reittiä on vielä pari kolme kilometriä ja sille matkalle mahtuu nousua ja laskua. Komean rempseä on toki oikeakin loppukirini, ei valittamista.

Tyhmä nimi tuolla krossilla, Leppävaaran maastojuoksu olisi parempi.

Paaston jälkeen

SYKSY, vuodenajoista parhain, lopetti kaksi kuukautta kestäneen juoksupaaston.
Tästä ei aika parane.

Huumetta hulluille eli hesarin maratonjuttu

TOIMITTAJA LEENA LEPISTÖ on käynyt ensimmäistä kertaa elämässään katsomassa maratonia. Sen kunniaksi hän kirjoittaa valtalehteen eli Helsingin Sanomiin jutun tästä ensimmäisestä näkemästään maratonista eli Helsinki City Marathonista. Juttu on sunnuntaina 20.8 2006 lehden sivulla B7.

Leena Lepistön avuttoman jutun somisteena on Teemu Kuusimurron käsittämätön valokuva. Se on ilmeisesti otettu auton ikkunasta. En jaksa kuvailla kuvaa, katsokaa itse lehdestä. Huti mikä huti.

Jutun otsikko on ”SE –naiselle maraton on huumetta”. ”Huume” vilahtaa jutussa haastatellun Ritva Melenderin puheessa: ”Tämä on hyvää vastapainoa työlle. Täällä näkee kavereita ja tunnelma on uskomaton. Onhan tämä huumetta. Omaa terveyttä pitää vaalia, ja jos käy muutenkin juoksemassa, niin miksei saman tien juokse maratonia. Pitää vain muistaa, ettei itseltään odota samanlaisia aikoja, kuin ennen.” Toisaalla jutussa sama Ritva Melender kertoo, että ”minulla on pienet lapset, kolmevuotias tyttö ja poika aloitti juuri koulun. Juoksen silloin, kun lapsilta kerkiää.”

Voin arvata. Toimittaja Lepistö on kekseliäästi kysynyt Melenderiltä, että ”onko (maraton)juoksu huumetta?”. Melender on tähän sitten ehkä huolimattomasti vastannut, että ”onhan tämä huumetta”. Jos hän olisi vastannut, että ei tämä mitään huumetta ole, niin otsikko olisi ollut jotain muuta. En usko, että se olisi ollut ”SE –naiselle maraton ei ole huumetta”. Tai miksei, saahan noinkin otsikkoon ”huume” –sanan.

Melenderin lausumista päätellen hän ei ole vähääkään juoksu- eli huumeriippuvainen. Juoksu eli siis huume ei ole syrjäyttänyt hänen elämässään esimerkiksi lastenhoitoa. Otsikkona pitäisi siis olla ”SE –naiselle maraton on huumetta, jota hän ei käytä haitallisesti ja josta hän ei ole riippuvainen”.

Muita otsikkoehdotuksia.”SE –naiselle lapset ovat tärkeitä.” ”SE –naiselle juoksu on työn vastapaino”. ”SE –nainen pitää HCM:n uskomattomasta tunnelmasta”. ”SE –nainen vaalii terveyttään juoksemalla”.

Ei käy. Juttuun halutaan kunnon otsikko. Ja silloin laitetaan perkele huumetta. Vaikkei se ”huume” jutun yhteydessä tarkoittaisi yhtään mitään. Sehän voisi tarkoittaa. Mutta ei tässä Lepistön jutussa.

Toimittaja Leena Lepistö, joka on siis nyt nähnyt ensimmäisen maratonjuoksunsa, kirjoittaa juttunsa sivuun vielä kommentin. Se on otsikoitu, kuinkas muutenkaan, ”Hullujen hommaa”. Jutun pituus on yhdellä palstalla 240 mm ja se on silkkaa kökköä alusta loppuun. Esimerkkinä tämä kappale: ”Osanottajat olivat kaiken ikäisiä, näköisiä ja kokoisia. Kai se on sitten jonkinlainen itsensä ylittämisjuttu. Aika moni lähtötunnelmissa ja katujen varsilla tuntui pohtivan, josko minäkin ensi vuonna”.

Mitäpä tuohon mitään lisäämään. Toimittajaksi ei pääse kuka tahansa. Siihen työhön tarvitaan näyttöä synnynnäisestä tai vähintäänkin vuosikausien abstinenssista kaikenlaisen ajattelun ja etenkin loogisen päättelyn suhteen.

Kaiken huipuksi hesari ylittää itsensä lehden uutisten etusivulla (A3). Kas näin: ”Helsinki City Marathonilla yli 6000 juoksijaa. Seurasaarenselän kiersivät sunnuntai-iltapäivän kuumuudessa nopeimmin kenialaiset. Yleisöä oli kymmeniätuhansia ja kilpailijoita 32 maasta.”

Huomaatteko? Päiväksi on laitettu sunnuntai.

Lepistön juttu kuvineen ja uutismoka osoittavat, että hesari jostain syystä halveksii Helsinki City Marathonia. Tämä halveksunta on omituista, turhaa ja typerää. Miksi valtalehti kertoo Suomen suurimmasta maratonista tyhjällä jutulla ja surkeilla kuvilla?

Toimittaja Leena Lepistö pähkäilee ”Hullujen hommaa” –kommenttijuttunsa lopussa sitä, miten hän on innostunut tänä kesänä lähestulkoon jokaisesta kirjoittamastaan urheilulajista ja päättänyt ruveta harrastamaan sitä. Toivon mukaan Leena on messissä vielä syksymmällä, kun mäkihyppykausi alkaa.

Messinin maraton

Messinis Marathon eli ikämies itkee

”Ela ela” (ja paljon muutakin) sanoo nainen ja vinkkaa peräänsä. Kuljemme läpi Messinin keskustan katujen. Nainen vie meidät tyttärensä luo. Tytär osaa englantia. Annan hänelle paperin, jossa kerrotaan Messinin Marathonin ohjelma ja numerolappujen jakopaikka eli Town Hall. Tytär tunnistaa paikan. Sinne on pari kilometria, tuolla päin. ”Mehän voimme viedä teidät”, elehtivät tytär, äiti ja autolla liikkuva isä. No, mikäs siinä, mennään sitten autolla.

Town Hallissa saan numerolapun ja unohdan hämmennyksissä maksaa ilmoittautumisen. Siitä ei kukaan huomauta. Sen sijaan kisan järjestäjä hoitaa meille puhelimella käden käänteessä hotellihuoneen puolen kilometrin säteellä.

Messini sijaitsee Kreikassa Peloponnesoksen niemimaan eteläosassa. Appelsiinit puissa ovat kellanoransseja, kun 9.4. 2006 juostaan Messinin maraton. Järjestyksessä kolmas, kansainvälinen maraton. Tulosluettelon perusteella juoksijoita on Kreikasta, Suomesta (yksi) ja joltain ranskalaiselta kielialueelta (yksi).

Aamulla matkustetaan hotellista juoksijoiden bussilla kilometrin matka lähtöpaikalle. Alkumatkasta saan sitten kannustavia ”Finland Finland” –huutoja bussissa tutuiksi tulleilla kreikkalaisilta.

Reitti on tasainen, asfalttia melkein koko matka. Lähtö on aamulla ja ilma alkumatkasta lähes viileä, sittemmin paisteinen. Juoksu kulkee hyvin kolmeen kymppiin asti tai vähän alle. Sitten iskee puutuminen ja loppumatka menee puoliksi kävellen, puoliksi hölkäten. Ei se mitään, maisemia on kiva katsella. Eikä keskeyttämisen pelkoakaan varsinaisesti ole. Ainakaan sitä ei viitsi päästää tietoisuuteen, kun nyt joka tapauksessa tarvii jollain tavoin taivaltaa takaisin lähtöpaikalle…

Ensimmäisen puolikkaan juoksen 1:40:13. Mennään kolmen miehen porukkana. Puhutaan Helsingistä ja suomalaisuudesta. Sanon miehille, että parasta kun seuraan teitä, sillä reittiä ei näköjään ole liiemmin merkitty. Kylien läpi mennään pääraittia ja kannustus on rajua ja ihmeellisen vilpittömän ystävällistä (kreikkalaista). Juottoasemilla säihkyvän innokkaat lapset ja nuoret tarjoavat vesipulloja ja väkevän jaffan makuista urheilujuomaa pullossa. Ensimmäisessä kylässä kadut ovat kymmenen aikaan aamulla autioina ja kirkonmenot kuuluvat kovaäänisistä kirkon ulkopuolella.

Messinin tavernojen pöydistä ja katujen varsilta huudetaan ja tömistetään kuin viimeistä päivää, kaikille juoksijoille. Ihan kaikille. Myös kansainvälisille hitureille kuten minä (3:42:19). No, kaksi viimeistä kilometriä menee jo suht koht juosten ja loppusuora kirinä.

Sitten vain lähimmille portaille istumaan ja itkemään.

Vierellä juokseva kysyy matkalla ikääni. Sanon totuudenmukaisesti että fifty. Ikämiehen itku siinä portailla, Marathonin ja Katharsiksen risteyksessä on silkkaa onnen jytinää. Vaikkei se ulospäin varmaan ihan siltä näytäkään.

Tuhlaajapojan paluun kunniaksi kylässä on teurastettu sika, lohkottu tomaatit ja paprikat, aseteltu omenat ja banaanit runsaudensarviseen juhlapöytään. Kylän poliisit jakavat juniorisarjojen palkinnot. Tunnelma on Aito.

Sosiaalipornotähdet

KUKA TAHANSA voi sortua esiintymään mihin tahansa sosiaalipornoelokuvaan. Ei, ei tosiaan. Niin se ei käy. Markkinoille mahtuu kerrallaan korkeintaan yksi, kaksi tai kolme sosiaalipornoelokuvaa ja niiden tähteä. Tällä kertaa valituiksi ovat tulleet Matti Nykänen, Juha Kankkunen ja Jari Sarasvuo. Nimet ovat tietenkin keksittyjä ja hahmot fiktiivisiä.

Esimerkiksi Juice Leskinen on ei-fiktiivinen eli todellinen, olemassa oleva hahmo. Jos hän esiintyisi Hengitysliiton tai Munuaisliiton (onko semmoinen, en tiedä) elokuvassa, se ei olisi sepitteellistä pornoa vaan dokumenttia.

Elokuvien, noin yleisesti elokuvien, idea on se, että voi eläytyen itse kokea sen mitä tähti esittää. Toiseksi voi herätä myötätunto esittäjän esittämää hahmoa kohtaan. Silloin, kun kaikki on keksittyä, vallitsevana on turvallinen olo. "Tämä on vain elokuvaa".

Jos katsoo esimerkiksi sotadokumenttia, tulee paha olo. Eläytymiseen ja myötätuntoon yhdistyy avuttomuus sen edessä, että mitään ei ole tehtävissä sille, mitä on tapahtunut.

Eilisessä (30.1.2006) Hesarissa on Tuomas Kasevan juttu "Media tulee lääkärin puheille". Siinä terveysviestintää tutkinut Pauliina Aarva sanoo: "Jos julkkisten haastatteluissa kuvataan oireita tarkasti, kyllä se jotenkin lääkärin vastaanotoille heijastuu. Ihmisessä saattaa herätä hätä tai huoli omasta terveydestä, samaan tapaan kuin jos lähiomainen sairastuu vakavasti tai kuolee."

Ihmisarvon lähettiläs, sisäisesti ja ulkoisesti syrjäytyneiden äänitorvi Jari Sarasvuo antaa kaikille katualkoholisteille, piikkihuumeita käyttäville ja heidän läheisilleen toivoa ja toimintaohjeen. Jos huomaat juoppohulluuden tai piikkihuumeilun oireita itsessäsi tai lähimmäisessäsi, tunnusta ihmisarvosi ja hakeudu A -klinikkasäätiöön. Tämä kannattaa sikälikin, että esim. hoitamaton alkoholidelirium johtaa vähintään joka kymmenennellä kuolemaan ja piikittäjistäkin kuolee aika moni. Deliriumissa ja vaikeissa huumesairauksissa hoitopaikaksi tosin kannattaa valita A-klinikkasäätiön sijasta terveyskeskus, hyvin varustettu sairaala tai mielisairaala. Jos ne sattuvat viemään ihmisarvon, niin sen voi sitten palauttaa A-klinikkasäätiöllä, joka vaihtaa myös neulasi.

Olisipa kiva saada lisää lyhyitä sosiaalipornoelokuvia, sitten kun on se aika.

Esimerkiksi Esko Salminen voisi näytellä alkoholisoitunutta lääkäriä, joka jakaa avokätisesti bentsodiatsepiinireseptejä lääkeriippuvaisille ja kipulääkkeitä opiaattiriippuvaisille. Tässä käsikirjoitus:

Kuvassa on lääkäriaseman odotushuone, jossa on ihan tavallisen näköisiä, siistejä ihmisiä. Valkoiseen takkiin pukeutunut Esko Salminen tulee lääkärin huoneen ovelle stetoskooppi kaulallaan ja sanoo sukunimen. Siisti, nuori mies tulee sisälle huoneeseen ja sanoo: "selkäni on kovin kipeä". Lääkäri, siis Esko Salminen, ottaa reseptilomakkeen paksusta nipusta ja alkaa kirjoittaa. "Riittääkö 500 kappaletta näitä?", hän sanoo nikaten tuskin havaittavasti silmäänsä "näitä" -sanan kohdalla. Mies sanoo "kiitos" ja lähtee.

Seuraavaksi lääkäri, Esko Salminen, tulee ovelle ja sanoo uuden sukunimen. Sisälle tulee keski-ikää lähestyvä, siististi pukeutunut, huoliteltu nainen. "En saa nukuttua", hän sanoo. "Sopiiko, että laitan kolmen kuukauden annoksen saman tien", lääkäri sanoo ja kirjoittaa reseptin. "Jo se vain sopii", nainen vastaa.

Viimeisessä kuvassa lääkäri istuu ravintolassa. Hän syö lohivoileipää, ottaa ruokaryyppyjä ja nauttii olutta. Hän on mietteliään näköinen. Zoomataan lääkärin käteen ja sormiin. Sormissa on lievä, tuskin havaittava tärinä. Ruutuun tulee teksti: "Me kaikki teemme vain työtämme".


Syrjäytyneitä puita

Talvipakkanen yllätti Suomen

SUOMI ja suomalaiset tarvitsevat kolme uutta ydinvoimalaa ja uudet geenit. Perinteisesti pohjoisessa sijainnut maa ja sen kansa on täysin lyöty yllättävien talvipakkasten ilmaantuessa tammikuussa (!) Suomeen. Pakkasta kesti monta päivää ja sen kuluessa sähkö loppui, talot paloivat ja kansa kerääntyi etsimään suojaa ja lämpöä toisistaan jäljelle jääneiden talojen kellareihin. Siellä sitten poltettiin nuotioissa isovanhemmilta jääneitä puusuksia ja siunailtiin elämän kovuutta.

Juoksija -lehden Tapio Pekola on muistaakseni pariin kertaan kolumneissaan ihmetellyt , millainen on kansa, jonka kunto ja terveys voivat kohentua KÄVELEMÄLLÄ. No, se on sellainen kansa, joka vahvasta läskikerroksestaan huolimatta ei kestä parin päivän pakkasta ilman, että media ja muu arkipäivä täyttyy kylmyyden ja sen aiheuttamien suunnattomien tuhojen ja vähintäänkin ennakoimattomien uhkien ihmettelystä. Ikään kuin pakkasessa olisi jotain erikoista. Ehkä siinä sitten on. Suomalaiset luonnonolot eivät sovi läskin ja ydinvoiman Suomeen.

Postikortti

TALVIUNI, sanotaan nyt vaikka talviuni. Se on tämän postikortin otsikko.

Nousen sängystä (no joskus sitä on noustava) ja nyöritän tossut molempiin jalkoihin ja narskutan valkoista hankea ja tulee kaksi kaunista peuraa metsästä ja pysähtyy ja odottaa ja juoksee taas, menee pellolla tuolla noin ja aurinko sulattaa kuusen päällystakkia ja rungossa tuntuu lämpö ja hehku ja takki sulaa ja on kesä sisällä ja pääkonttori tekee hyvin tärkeitä päätöksiä, jonka voi päätellä siitäkin, että sydän lyö 176 kertaa minuutissa ja joka lyönnillä avautuu uusi, kertakaikkinen totuus.

Eikä mitään merkkiä jää, mistään.

Kuva sen sijaan on totta. Kortti KELAmaasta, jossa on ainainen kesä.

Eräs rohkea retki

"Liikunnalla on myöskin tärkeä asema pohjoisen ihmiselämän moraalisena kannattajana. Pohjoisessa talvehtineet kulttuurikansain jäsenet tietävät hyvin tämän asian. Kun kylmä, pimeys ja yksinäisyys pyrkivät lamauttamaan ihmisen fyysisiä ja henkisiä voimia, on liikunta parhaana keinona luonnon elkeitä vastaan. Metsästys, hiihto ja ajeleminen virkistävät ruumista ja kohottavat mielialaa."
Sakari Pälsi(1983): Arktisia kuvia. Alkeellisia taideteoksia koillisesta Siperiasta, Otava: Helsinki. Ensimmäinen painos teoksesta julkaistu 1920.



KAUPPAKESKUS Ison Omenan lämmin sisätila kutsuu minut syleilyynsä maanantain iltapäivän tunteina. Omenassa on kirjasto ja hiljentymishuone ja määrättömästi pieniä ja isoja kauppoja, pankkeja, kahviloita, ravintoloita, elämän koko syke. Temppelissä vaihtuu raha ja pöydät pysyvät pystyssä, sillä kristus ei ole vielä syntynyt.

Taidanpa ostaa lumilaudan, maastoauton, keskikokoisen tunturin, lumitykin ja tulitikkuaskin kokoisen kännykän, jolla voi tehdä kokoillan elokuvia dolbyäänellä. Laitetaan pakettiin, kiitos.
Ja sitten vielä tämmöiset laskettelumonot. Joo, laitetaan visalla.

No, tarkkaan ottaen siinä käy niin, että palautan Omenan kirjastoon noin kolme vuotta lainassa olleen kirjan (kiitos perintätoimistolle aktivoinnista). Ostan joululahjan ja alan etsiä pysäköintitasoa, jolle jätin metallisen, pyörillä varustetun moottorilaatikkoni. Henkisen survival gamen ja muutaman vikaan osuneen navigoinnin jälkeen löydän kulkuvälineen. Espoon rampeissa ajan harhaan vain kaksi kertaa, mikä on ennätys.

Vaikka olenkin Omenan kaoottisesta sisätilakokemuksesta edelleen hieman kauhuissani, ruumiissani alkaa vähitellen lämmin virtaus, kun huomaan, että sivilisaatio jäi tälläkin kertaa toiseksi. Vapaus koittaa viimeistään siinä vaiheessa, kun napsautan pitkät valot päälle pimeällä metsätiellä.

"Pohjoiset alkuasukkaat ravistavat samoilla keinoin [metsästys, hiihto, ajeleminen] niskastaan luonnon otteen, jota he eivät voi väistää. He saavat retkistänsä, juhlistansa ja kisoistansa uutta voimaa taisteluun jatkamiseen. Liikunto ja ponnistus ovat tulleet arktikoille ruumiilliseksi tottumukseksi, ja samoin on niiden antama mielenvirkistys kasvanut siksi moraaliseksi rohkeudeksi, joka on pohjoisen ihmiselämän välttämätön kannustin". Sakari Pälsi, emt., s. 9

Paljaan jalan peittona

"Ihmisen kosketus maailmaan peittää aina välttämättä jonkin puolen maailmasta. Mutta koska voi tapahtua peittyminen, voi tapahtua myös paljastuminen. Täälläolo kulkee samaan aikaan paljastumisen ja peittymisen tietä.
Jos käytetään tien ja kulkijan metaforaa, voidaan ajatella, että kulkijan "toinen jalka" paljastaa ja "toinen" peittää. Tämä voidaan ajatella myös siten, että peittyminen tarkoittaa myös sen olemishorisontin kapeutumista, mikä välttämättä seuraa, kun keskittyy johonkin tiettyyn -eli kyse on tietynlaisesta "työnjaosta".
Kun yksilöllä on suhde johonkin (ihmisellä on aina välttämättä suhde johonkin -ihmisen ja maailman välillä on aina kosketus), tapahtuu paljastumista ja peittymistä. Kehollisen olemisen näkökulmasta voi sanoa, että silloin kun yksilö on jossain tilanteessa paikoittuneena, hön on siinä paikassa eikä missään muualla."
KOSKI, Tapio (2005): Juoksemisen filosofia, Tampereen yliopistopaino: Tampere, ss. 126-127


TEENNÄINEN ja kenties omituinenkin otsikko inspiroituu Tapio Kosken kirjaa "Juoksemisen filosofia" lukiessa. Ei niin, että Kosken kirja olisi jotenkin teennäinen tai omituinen. Ainakaan olemuksensa eli sanoisinko asiansa puolesta. Kirjan ilmiasun akateeminen verbaalikoukerointi on toki aika rasittavaa. Mutta annas olla, Kosken juttuhan ON akateeminen tutkimus!

Niin kuin tiedetään, tutkimuksen tekeminen perustuu perslihasten kestävyyteen ja sormenpäiden kovuuteen. Siis fyysisiin ominaisuuksiin, joita jatkuva harjoitus koulii. Ne ovat keholliset olosuhteet ja kosketuspinnat, joiden varassa todellisuudesta paljastuu ja peittyy milloin mitäkin.

Tekstissä nyt ei sinänsä mitään suoraan paljastu tai peity, vaan minun ruumiini aisteineen, hermostoineen sitten päättää mihin tekstissä tartun. Mikä on minulle olevaa.

No, mitäs tässä viisastelemaan, lukekaa itse. Itse en ole vielä päässyt kuin noin puoleen väliin. On ollut niin paljon muuta tekemistä. Peittoa.

Tänään olen esimerkiksi katsellut ja kuvannut filmille jäätä. Jotenkin se hytisyttää. Siis jää ja pakkanen. Toisaalta, kun kumpaakaan ei oikeasti vielä ole tai ainakin niiden olemassaolo on hyvin häilyvää, huomaa noin niin kuin konkreettisesti tuon paljastumisen ja peittymisen tarinan. Siis siinä vaiheessa kun jää sulaa ja "häviää", alkaa näyttää vedeltä.

Ehkä Koski, sen paremmin kuin kaverinsa Heideggerkaan, ei tarkoita tämmöistä paljastumista ja peittymistä. Vaan jotain muuta, joka minulta peittyy.

Lenkillä ... tein juoksulenkin tänään... ei voinut mitään sille tunteelle, että lämpö on hyvä paikka, kun se on. Siinä paikassa, lenkin sulattamassa ruumiissa, lämpö oli ja niin on tässäkin.

Samoja ja muita kuvia myös |Valohuvia| -osastolla. Ylläolevat kuvat "Ice" -linkin alla.

Viimeinen maraton yleisenä miehenä...

... ja ensimmäinen kävelymaraton. Hassen Tervasaari lauantaina 12.11. Aikaa kuluu 3:55:30, mikä on toiseksi pisin lenkkini ever. Siis ajassa.

KOLME viimeistä kierrosta menee puoliksi kävellä hoipuskellen ja puoliksi irvistellen hölkäten. Ainoa syy lähteä viimeisellä kierrokselle on ajatus, että jos keskeytän, tarvii palauttaa hieno mitali. Se kun annettin jo ennen juoksua.





Maratonjuoksussa on se hyvä puoli, että mitä vain voi tapahtua. Voi kuolla, syntyä ja vaikka muuttua ensikertalaiseksi kesken juoksun. Nyt tuntuu, että muutos ensikertalaiseksi, noviiksi, polulle pyrkijäksi tai muuksi sellaiseksi, kuvaa ihan hyvin sitä mitä tapahtui. Paluu aikaan ennen maratonkuntoa.

No, mitä sitten tapahtuu? Vastaus: panokset loppuvat. Reidet ja pakarat muuttuvat betoniksi, olo käy huonoksi. Ja niin edelleen. Tiltti iskee jossain siinä kuudennen kierroksen lopuilla eli ehkä noin 28 km:n kohdalla. Siihen asti menee kevyesti ja raikkaasti kymmenen asteen lämmössä. Sumuisessa, välillä satelevassakin, säässä. Suomen leppeässä syksyssä Helsingissä, meren rannalla.

Hassen maratonin reitin voi muuten katsoa vaikka Esa Niemisen sivulta. Tänä vuonna 50 -vuotissynttäreidensä kunniaksi 50 maratonia juossut Esa oli nytkin mukana. Viime lauantain Tervasaari oli siis 51. maraton miehellä tänä vuonna. Onnea vain!

Omassa loppujuoksussa ainoa mikä kulkee, on järki. Näin päättelen siitä, että alan kävellä ja hyvin, hyvin hitaasti hölkätä siinä välillä. Viimeiseen kierrokseen eli noin neljään ja puoleen kilometriin (paljonkohan se tarkkaan on, täytyy katsoa jostain) menee aikaa varmaan yli puoli tuntia. Lopussa katson kelloa sen verran, että tajuan että pääsen niukasti alle neljän tunnin, millä ei kyllä sinänsä ole sen kummempaa merkitystä. Miksi oikeastaan katson kelloa? Sen takia, joo, nyt muistan, kun Hassen maratonin ajat otetaan omalla kellolla, tosiaan.

No, juoksussa/kävelyssä ja sen jälkitunnelmissa, kulkevat toki tunteetkin. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että en keskeyttänyt. Tuntuu, että kokemus on hyvin oivallinen itsekonfrontaatio eli ns. tosiasioiden kohtaaminen. Tässä yhteydessä tosiasia on mm. se, että kesän alun maratonin (Suomi -juoksu) jälkeen varsinaisia pitkiä lenkkejä ei ole ollut ... kaiketi yhtään. Joitain puolipitkiä ehkä. Välillä 1-2 lenkkiä viikossa, välillä kolme. Ei voi olla maratonkunnossa, jos ei juokse.

Kun olen syntynyt 1956, tämä on viimeinen maratonini miesten yleisessä sarjassa. Hassen maratonien ikäluokat kun alkavat viidestäkympistä.

Hyvä nollaus, formatointi. Ja tarttee sanoa, että lauantain jälkitila oli hämmästyttävän rauhallinen olo.

[Hans Mannsten]

Nukkuma

24.10.2005. Pakkasta -3 Celsiusta

PITKÄT kalsarit, käsineet, kauluri, aluspaita, heijastinliivi, jäänaskalit. Vähän pakkanen, paljon pimeä. Lenkin jälkeen kehitän 36 unikuvaa. Niin kuluu päivä ja yö.

Liputuspäivä

10.10.2005, Aleksis Kiven päivä
LAITAN hikimärät lenkkivaatteet koneeseen. Peseydyn ja olen puhdas kuin pulmunen. Tai ainakin kuin sika pienenä.

Juoksu on sielun pesukone. Täysautomaatti.

"Minä elän", sanoi Aleksis pitkän lenkkinsä jälkeen ja poistui manalan ovesta.

Minä otan vetimet koneesta ja laitan ne narulle. Lippuna liehumaan.